Viikko täynnä vipinää

Täysillä paahdettu töiden merkeissä ja enemmän kuin tyytyväinen voi olla tämän viikon tuloksiin. Tänään oli pakko vielä duunailla pari tuntia vähän ylimääräistä, koska tilipäivä on ensi viikolla. Toivottavasti ehtii kaikki tehdyt tulokset seuraavaan tilisiirtoon. Oikein mukava viikko siltä osin.

Vähän vähemmän mukavaa on ollut se, että Antin äiti yhtenä yönä aloitti taas tämän tekstailunsa näistä tutuista, elämääkin suuremmista tutuista jutuista. Ennen mulle tulleita viestejä oli tekstaillut Antille. Antti niitä ei ollut huomannut, kun oli mennyt jo aikaisin nukkumaan. Aamulla kuitenkin selvisi niistä viesteistä ja kaukovaarin soitosta, että tekstareita oli lennellyt nyt jo kaukovaarin sukulaisillekin.

Myös Antin veli ja kaukomummun sisko ovat viime aikoina saaneet kovaa ryöpytystä mummun osalta. Antin veljen mukaan Antin ei kuulemma kannata äitiään tässä lähiaikoina tavata, vaan veli on käynyt siellä tsekkailemassa tilannetta itsekseen. Kanssakäymiset mummun kanssa kuulemma ovat pelkkää tappelua joko meidän elämäämme liittyen, veljen perhetilanteeseen liittyen tai mummun siskon ja hänen lastensa elämää kritisoiden. (Kaukomummun sisko on tätä parikymmentä vuotta nuorempi ja itse kahden teinin äiti. Hän on ottanut nokkiinsa aika paljon siitä, että kaukomummu puuttuu muiden perheiden sisäisiin asioihin ja arvostelee mm. lasten kasvatusta siskonkin osalta.)

Itsellä alkaa olemaan pinna niin kireällä mummun touhujen kanssa ja silloin yöllä niiden viestien tullessa oli ruutia piipussa siinä määrin, että tempasin täydeltä laidalta mummulle takaspäin. Vaikka oltiin aikaisemmin sovittu muiden kanssa, että itse en pidä siihen ihmiseen mitään yhteyttä, niin jotain oli kuitenkin pakko tehdä. Senkin takia jo, että saisin työrauhan, eikä tarvitsisi aina miettiä puhelimen piiputtamista tai mummuun liittyviä asioita. Pakko tässä on jonkun saada rauhassa tienatakin kuitatakseen laskut ja ruuat porukalle.

Mummulle laitoin silloin yksinkertaisen viestin takaisin, jossa sanoin, että tietäähän hän sen, että perättömien valheiden levittely jostain henkilöstä voi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen ja tiedämme, että hän on meidän asioista valheellista tietoa levitellyt useille ihmisille, jotka ovat valmiina sen todistamaan. Lisäksi laitoin, että kotihäirinnän piiriin kuuluu nykyisin häiritsevät ja herjaavat tekstiviestit ja puhelut. Viestin lopetin sanomalla, että en halua olla hänen kanssaan enää missään tekemisissä tai yhteyksissä.

Mutta edelleenkin jaksan olla sitä mieltä, että kaikissa näissä tapahtumissa on paljon hyvääkin. Esmes se, että tälläkin viikolla Antti on veljensä kanssa puhunut puhelimessa enemmän kuin koskaan aiemmin ja veljekset ovat välimatkasta huolimatta lähentyneet henkisesti monen vuoden jälkeen. Antin veli oli alussa ehkä vähän enemmän vastahankaan äitiään koskevissa asioissa, mutta tällä hetkellä on täysin tietoinen tilanteesta ja valmis hoitamaan asiaa. Hän kuitenkin asuu mummua lähempänä kuin me ja lisäksi hänellä on lähellä asioissa täysillä mukana oleva kaukomummun sisko, joka helpottaa asioiden hoitamista todella paljon.

Kyllähän se mummeli voi jotain keksiä kenenkä tahansa pään menoksi, millä hetkellä hyvänsä. Tai siis uhkailee asioilla ja saa ehkä jotain hämminkiä aiheutettua ihmisille, mutta tällä hetkellä en usko, että kukaan hänen tuttavistaan tai lähipiiristään kovin vakavasti ottaa hänen puheitaan. Ainoita tietenkin on nämä ”viranomaisuhkailut”, mutta jos niin käy, niin eiköhän nekin aika nopeasti selviä. Vaikka ne uhkaukset meidän perheeseen nyt viime aikoina ovatkin pääasiassa kohdistuneet, niin ainakin tiedetään, että meillä on hyvä tukiverkosto takana ja ihmiset käsittävät sen, että on kyse sairaan ihmisen puheista ja tempauksista.

Saunailta on melkein joka ilta, mutta näin lauantaina ennen viikon ainoata vapaapäivää se tuntuu vieläkin enemmän paremmalta. Lauteille siis :)

Vitsi, mitkä viilikset!

Tuntuu vieläkin, että olisi muurahaisia housuissa ja levottomat jalat. Ajatukset kulkee kuin pendolino, nopeesti vaan joidenkin asemien ohi kohti määränpäätä.

Pikkupotilas ei tänään enää roikkunut punteissa, joten töihin pääsin kunnolla käsiksi. Laskeskelin äsken tämän viikon tuloksia ja yllätyin melkoisesti. Luulin, että viikko menisi töiden osilta ihan reisille potilastilanteen takia, mutta nöyyyy :) Kerrankin odottaa lauantaita sen takia, että pääsee vielä töihin, eikä sen takia, että ei olisi ylimääräistä hässäkkää hoidettavana.

Tässä projektissa työnkuva poikkeaa pikkaisen normaalista eli varsinaista tutkimusta ei tehdä asiakkaan kanssa vaan tarkoituksena on kontaktoida asiakkaita osallistumaan ja valmistaa heidät tarvittaessa ottamaan tutkimusmateriaali vastaan.

Vaikka itselläni ei ole mitään varsinaista rakennusalan tutkintoa, niin rakennuspuolen kanssa olen joutunut/saanut olla koko elämäni tekemisissä. Varsinkin nyt, kun itsellä on vanha talo ja siihen on  vuosien kuluessa joutunut/saanut/halunnut tehdä niin paljon itse. Päättymätön projektihan tämä tällä vauhdilla on, kun remppaa viedään eteenpäin sitä mukaan, kun varaa on hankkia tarvikkeita. Silti siitä nauttii ja haluaa itsekin opetella vielä kaikkia uusia tarvittavia taitoja.

Oikeasti olen melkoisen erakkoluonne, mutta toi työ on tavallaan ”ikkuna samanhenkisten ihmisten maailmaan”. Vaikka ihmisillä on aika paljon ennakkoasenteita kaikkia soittelijoita kohtaan, oli sitten joku imurikauppias tai muu, niin yleensä sitä saa asiansa hyvinkin suopealle vastaanottajalle esitettyä ja siitä se juttu sitten lähtee. (En muuten ikinä käytä, niitä työnantajan valmiiksi kehittelemiä ”itsensä esittelyjä” vaan esittelen itseni ja asiani aina sen mukaan, miltä asiakas itse vaikuttaa.)

Hyvä työpäivä ei oikeasti tarvitse kuin yhden mukavan asiakkaan. Tai no, mukavia asiakkaita on paljon. Ehkä pitäisi sanoa, että työpäivä tuntuu erityisen hyvältä sen jälkeen, jos asiakkaan kanssa ollaan keskusteltu pidempään ja juttu on luistanut. Tietenkin oman suolansa hommaan tuo nämä viikonloppufiiliksissä olevat alle nelikymppiset miehet, saa oikeesti hupia itsekin :)

Mieleenpainuvimpia asiakkaita kuitenkin on ollut sellainen noin viisikymppinen nainen, jonka kanssa juttelin kolme tuntia. Hän oli kokenut aika kovia, mutta niin elämänmyönteinen ihminen, että sen puhelun jälkeen en olisi pystynyt jatkamaan töitä. Onneksi oli silloin illan viimeinen puhelu, eikä itselläkään kiire mihinkään. Mikäs siinä jutellessa ja toista kuunnellessa.

Muutamia sellaisia vähän vanhempia miehiä on ollut, jotka aluksi luulevat, että kolmikymppinen nainen ei voi rakentamisesta ymmärtää yhtään mitään. Sieltä saattaa tulla vähän sellaista itsetietoisuutta korostavaa kommenttia ja sitten, kun esittääkin vastakysymyksen, että onko asia tehty näin tai näin, niin vastapuoli vetää hiljaiseksi, miettii ja sitten koko ihmisen asenne muuttuu. Sitten, kun ihminen tajuaa, et ”ton kans oikeesti pystyy keskusteleen ja vaihtaan vinkkejä”, niin onhan se aika prootunne sen jälkeen itselleki. Eikä voi kieltää sitä, että ei itseki niiltä muilta samanlaisissa rakennus- ja remppatouhuissa olleilta olisi saanut jotain hyödynnettävää tietoa.

Voi olla, että mun onkin parasta tehdä nimenomaan tuota työtä tässä kotona. Ensin ajattelin sen hyväksi sen kannalta, että ei tule työmatkoja ja on muksujen käytettävissä töiden lomassa. Toisaalta se, että teet kotona ilman toimiston ylimääräisiä korvia, nostaa ainakin omalta osin sitä motivaatiota ja sitä, että asiakasta kuunnellaan. Tulos ei pohjaudu mihinkään tuputtamiseen vaan siihen, mitä olet ihminen ihmiselle. Sopii mulle. Siinä, kun kuuntelet jonkun elämäntarinaa, niin saa kummasti perspektiiviä omaankin elämäänsä. Pomo ei varmaan tykkäisi, mut täytyy tunnustaa, että muutama uusi tuttavuus on ilmestynyt facebook -kaveripyyntöinä haastattelun jälkeen. Onhan se mukava seurata muiden projektien etenemistä sitäkin kautta ja pikkasen valottaa omia prokkiksiakin. Tuon tajuamisen jälkeen, en enää yhtään ihmettele, miksi puhelinmyyntihomma ei ollut mulle omiaan :D

Se, joka vanhoja muistelee, ehkä joskus vähän viisastuu

Tuli tuossa mietiskeltyä vähän taaksepäin, kun pikkupojan kanssa sykyteltiin unten maille...

Jos viime kesää ja silloista elämää vertailee tähän päivään, niin onhan ihan hitosti tapahtunut. Pääsääntöisesti kuitenkin hyvään suuntaan ollaan menty ja varsinkin Antin kohdalla on tapahtunut suuri muutos parempaan.

Antin paras kaverihan kuoli vuosi sitten talvella ja sen jälkeen Antilla alkoi se masennuskausi ja ryyppääminen. Se juhannuksen aika sai mun kuupan hirttämään kiinni ja sanoin, että tähän taloon ei enää yhtäkään viinapulloa tule. Siitä sopparista Antti on hyvin pitänyt kiinni.

Antin masennuksen suhteen havahduin muutama viikko sitten huomaamaan, että oikeastaan siitäkään ei ole enää mitään merkkejä. Edelleenkään ei avaa postejaan, kun niistä suurin osa on ulosottokirjeitä. Tässä vaiheessa ne ovat lähinnä kuitteja maksusuorituksista, koska osa Antin liiton rahoista menee ulosoton lyhennyksiin. Summa kuitenkin on sitä luokkaa, että lyhentää velkaa ihan hyvin ja käteen jäävä osuus jotakuinkin sama kuin mitä saisi töissä käydessäänkin, kun miinustetaan bensakulut. Pelkkiin normityömatkabensoihin hänellä meni noin 400 euroa kuussa, enemmän jos oli ylimääräisiä vuoroja tehtävänä.

Ehkä sekin on vaikuttanut masennuksen laantumiseen, että se summa, mitä hänellä nyt jää käteen ei pienene siitä, koska ei ole niin isoja vippilaskuja maksettavana joka kuukausi. Uusia laskuja ei ulosottoon enää pitäisi mennä, koska Antti otti prepaidin ja kaikki muut laskulla olevat asiat pyysin häntä lopettamaan. Kaksi autoa meillä vielä on, mutta Antin työmatka-auton hän laitettiin seisontaan (mun auto taas on niin tilava, että on pakollinen treenimatkoilla ym). Onpahan sitten varuilla valmiina, jos töitä sattuu pidemmän matkan päästä löytymään. Täällä työtilanne on niin kuppanen, hyvä jos kymmenen paikallista firmaa kerrallaan ilmottelee mollissa (lähinnä terveydenhoito- ja kasvatusalan paikkoja).

Muutenkin on kaikki kotityötouhuilut piristyneet Antin osalta. Koiralla on karvanlähtöaika ja Antti saattaa pikaimuroida suurimmat pois ennen aamukahvia. Polttopuita on tehnyt sitä tahtia, että niitä romupuitakaan ei ole oikeastaan mitään jäljellä. Piha kylläkin on sen näköinen, että sitä katellessa ja haravointia ajatellessa pääsee muutama jeesusperkele ajatuksiin. Saisi muutama hetki olla satamatta, niin kuivuisi kaikki rapakot ja pääsisi aloittamaan pihan korjaukset.

Joku päivä tässä parin viikon sisään Antti teki makaroonilaatikkoa ja oli ihan pakko sanoa, että hyvää oli. Alkujaan, kun yhteen muutettiin, niin hänen kokkaustaitonsa oli sitä, että italianpata-ainekset kattilaan ja kaikkee mahdollista kaapista löytyvää sekaan. Ruuan maulla ei niin ollut silloin hänelle väliä ja samaa sapuskaa olisi voinut syödä päivästä toiseen. Nykyään onnistuu muutama muukin perusruoka hyvin. Ilmeisesti koulutus on toiminut :)

Tekee ihan hyvää välillä laajentaa ajatteluaan omaa napaansa ja tätä normirumbaa syvemmälle. Kivempi mennä nukkumaankin, kun huomaa, että pikkuhiljaa alkaa elämästä löytyä taas niitä mukaviakin juttuja. Kunhan jaksaa vähän aikaa miettiä.

Rauha maassa ja ihmisillä vähän väsy

Tämä viikko onkin tähän mennessä mennyt suhteellisen rauhallisesti kaukomummun suhteen. Muutama tekstari, ei sen kummempaa. Se kuitenkin selvisi, että se ihminen on puhunut ihan lööperiä lääkärikäynneistään.

Sunnuntai-iltana tuli Antille viesti, että mummu olisi menossa lääkäriin huimauksen takia. Poikien piti maanantaina soitella mummun mainitsemille lääkäreille, mutta kukaan heistä ei tiennyt kyseisen nimisestä potilaasta mitään, eikä mitään terveyskäyntimerkintöjä ollut viime joulukuun jälkeen tehty mummun nimellä. Tämä siis sen jälkeen, kun mummuun ei oltu saatu yhteyttä tuon lääkäriin meno -ilmoituksen jälkeen maanantaiaamunakaan. Kaikki ovat luulleet, että kaukomummu käy ainakin uusimassa mielialalääkkeensä tarvittaessa. Ilmeisesti sitten mitään lääkitystä ei olekaan ollut viime syksyn jälkeen, jos käyntimerkintöjäkään ei ole. Joka tapauksessa Antti menee veljensä kanssa käymään äitillään ensi viikolla.

Tiistaina Artulle nousi kuume ja oli koko päivän sylitakiainen. Keskiviikkona aloitin pitkästä aikaa työt. Jostain selkäytimestä se vanha rytmiikka löyty, vaikka tauko oli pitkä. Koska eilen Artulla ei ollut enää kuumetta, niin lähdettiin tänään aamusta käymään hautuumaalla siistimässä haudat ja pyörähtämässä kirjastossa. Ilmeisen huono veto, koska nyt illalla Artulle nousi taas lämpöä. Huomennakin pitäisi vetää tiivistä tahtia töitä, eikä kiva, jos yksi roikkuu koko ajan sylissä. Ollaan katseltu tässä muutaman päivän sisään sen seittemän sataa koneaiheista tubepätkää ja alkaa pikkuhiljaa... Mutta kun Muumitkaan ei kelpaa :)

Viimeinen tili

Kaverin suosittelema Lönn pääsi lukulistalle (mulla oikeasti sellasta ole, kunhan yritin kirjaston tädin edessä päteä) ensimmäisellä aikuisille suunnatulla kirjallaan. Luokittelisin tämän kirjan sarjaan ”ei sovi vessalukemiseksi”. Toisin sanoen, ota kirja käteen ja hyvä asento, unohda kaikki muu ja keskity.

Tarina kertoo Jyväskylän rikospoliisin toiminnasta ja pyrkimyksestä turvata pankkilakon vuoksi tapahtuja suurien rahasumminen liikkumista pankkien ja yritysten välillä. Lakosta aiheutunut ylimääräinen työ poliiseille syö resursseja normaalista rikostutkinnasta ja tilanne tiukkenee edelleen, kun presidentti ilmoittaa Jyväskylän vierailustaan.

Pääosassa oleva rikoskonstaapeli Flink on yksinhuoltajaisä, jonka on vaikea edes tyttärensä seurassa saada ajatuksiaan pois työjutuista. Paineet ovat kovat saada juttujen tutkintaa eteenpäin ja samalla saada miesvoima riittämään ylimääräisiin poliisia vaativiin tilanteisiin. Lisäpaineita tuo Flinkin vanha koulukaveri, Peltonen, johon Flink törmää vahingossa vuosien erossa olon jälkeen. Peltosen paljastukset voisivat olla kohtalokkaita Flinkin uran suhteen.

Juoni pelkän takakansitekstin luettuaan ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tekstin alku kuitenkin koukuttaa hyvin. Ei liikaa mitään rikosteknistä näpertämistä vaan ihmissuhteisiin ja -luonteisiin perustuvaa kerrontaa. Pieniä vinkkejä tarinan edetessä tulee selvästi esiin siitä, mihin lopputulokseen lopulta päädytään. Tarkalle lukijalle loppuratkaisu ei siis tule kovin yllättävänä, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä koko tarinan päättymistä.

Uskomatonta, mutta totta

Tämä kaukomummun stoori saa aina vaan kummallisempia käänteitä. Kaukovaari soitti eilen ja sanoi, että kaukomummu on taas pommittanut häntä viesteillä. Tällä kertaa oli kirjoitellut suoria uhkauksia mua ja muksuja kohtaan. Tällä kertaa hän oli laittannut kaukovaarille, että jos kaukovaari ei suostu hänen kanssaan lähtemään hakemaan Anttia pois meiltä, tekee ilmoituksen terveysviranomaisille.

Kaukomummun mukaan meidän elinolosuhteet eivät siis missään nimessä ole sopivat astmaatikolle. Se siis riittää syyksi jo ilmoittaa terveysviranomaisille. Tähän liittyen hän on levitellyt juttuja, kuten että meillä olisi ikkuna rikki, sisällä pakkasta ja lapset kylmissään sekä sitä, että meillä lapset syövät eläinten ruokakipoista.

Tosiasiahan on, että meillä on ulkovaraston ikkunassa reikä. Kesällä oli tikkataulu varaston ovessa ja ohi heitetty tikka osui ikkunaan. Ikkunaa ei ole korjattu, koska varasto on muutenkin kylmätilaa, eikä reikä haittaa kuin korkeintaan jonkun esteetikon silmää. Muksut eivät syö eläinten ruokakipoista vaan esimerkiksi Aartun ruokajämät annan kissoille lattialle. Toki siltä samalta lautaselta, mutta tiskiinhän ne astiat joka tapauksessa ovat menossa.

Antin veljen vaimo on katkaisut välinsä Antin äitiin jo aivan heidän seurustelunsa alkuaikoina, vuosia sitten. Antin veli myös soitti eilen ja veljekset puhuivat äitinsä tilanteesta. Molemmat ovat sitä mieltä, että se ihminen on saatava oikeasti jonnekin pidempiaikaiseen hoitoon. Veli myös kertoi, mistä syystä vaimonsa oli halunnut katkaista välinsä anoppiinsa. Kaukomummu on kuulemma tehnyt aivan samanlaisia tempauksia Antin veljen alettua seurustelemaan ja suunnittelemaan muuttoa pois Tampereelta.

Antin veli oli puhunut heidän äitinsä siskon kanssa, joka on terveydenhoitoalalla. Täti oli huomannut sisaressaan myös nämä viime aikaiset todella radikaalit mielenmuutokset ja on tukemassa sitä, että veljekset saisivat äitinsä jollain keinoin ohjattua ammattihoitoon. Pitäisi vaan keksiä siihen jokin keino, koska se ihminen ei näe toiminnassaan tai teoissaan mitään väärää. Vapaaehtoisesti se ihminen ei hoitoon suostu.

Yksi keino tietenkin on se, että jos hän nyt sattuu tekemään jotain perättömiä viranomaisilmoituksia, niin sen antaa tapahtua ja niiden pohjalta meillä on mahdollisuus nostaa kunnianloukkaussyyte. Se voisi auttaa kaukomummun hoitoon saamisenkin suhteen. Aika karulta vaan tuntuu tämä tilanne, että oma perhe ja varsinkin lapset ovat sen mielenvikaisen ”ammattikasvattajan” silmätikkuina.

Toi sepustus rikkinäisestä ikkunasta ja lapset syömässä eläinten kipoista tuskin saa ketään viranomaista korvaansa lotkauttamaan tälle ”ylihuolestuneelle astmaatikon äidille”. Mietin kuitenkin sitä kaikkea, mitä se ihminen on tuolla pitkin kaupunkeja puhunut ja tarinoita keksinyt noidenkin juttujen lisäksi. Sillä perusteellä, että hän on sanonut tekevänsä, mitä tahansa saadakseen poikansa itselleen (ihan absurdi ajatus, kun kyseessä on kuitenkin aikuinen mies) ja jopa erottavansa meidät lapsista, jotta kaikki menisi hänen tahtonsa mukaan. Tuon uhkauksen hän on perustellut sillä, että jos joudun muksuista eroon, olen siitä niin vihainen Antille, että pistän Antin pihalle ja Antti joutuu muuttamaan hänen luokseen. Odotettavissa siis saattaa olla vähän isompi juttu, mitä aluksi ajattelin. Tulee pahaolo, kun vaan ajattelenkin, mitä sen ihmisen päässä oikein pyörii.

Kuopattu totuus

Lukasin tuon kirjan jo reilu viikko sitten, mutta enpä ole aiemmin saanut kyhättyä siitä tekstiä aikaiseksi. Nyt pitää hyödyntää Artun harvinaisiksi käyneet päiväunet ja palauttaa juoni mieleen.

Päätarina liittyy Eve Duncanin työhön rekonstruoida pääkallo, jonka uskotaan kuuluneen murhatulle poliitikolle. Sivutarinoina kerrotaan niin päätarinan taustalla häärivän salaseuran vaikutuksista tilanteiden kehkeytymiseen kuin Herbertin tekemien rikosten tutkijoiden toimintaa.

Kirjan alku on ehkä hieman töksähtävä, mutta toiminta alkaa heti ja jatkuu kiitettävän kattavasti koko lukemisen ajan. Romantiikan takia tätä kirjaa ei kannata avata, sillä Even ja hänen miesystävänsä suhde ajetaan jo alussa umpikujaan ja säilyy siinä tilassa taustalla aina viime sivuille asti.

Tarinaan liittyy paljon henkilöitä ja tapahtumia, joita lukiessaan yrittää koko ajan ennakoida loppuratkaisua. Vaikka rikolliset henkilöt tuleekin selkeästi esiin pahiksina, niin loppuratkaisua on silti aika yllättävä. Oma käsitykseni muodostui jossain vaiheessa lukiessa sellaiseksi, että pääsyyllinen tapahtumiin olisikin joku tarinassa ilmiselvästi koko ajan hyvien puolella oleva henkilö. Tapahtumat ja paljastukset kuitenkin etenivät siihen tahtiin, että koskaan ei voinut olla yhdestäkään henkilöstä täysin varma. Johansen on pystynyt kehittelemään juonen, joka säilyttää oveluutensa loppuratkaisuun saakka.



Kuopattu totuus
Iris Johansen
WSOY
s. 285

Takakansiteksti
Yhden aikaan lokakuisena yönä Louisianassa Etienne ja Jules Herbert kuljettavat ruumista. He lähestyvät veneellä rantaa, jossa kohoaa vanha kirkko. Veljekset ovat palkanneet neljä miestä avukseen. Kun ruumis on saatu kirkkoon, Jules ampuu veljensä. Sen jälkeen hän räjäyttää veneen, jolla apurit ovat lähteneet.

”Kuopattu totuus” tekee heti alussa selväksi, että tarina, jonka se kertoo, on mustista mustin. Viritys on tarkka ja uteliaisuutta herättävä. Sekä hyytävän kylmä.

Romaanin varsinainen päähenkilö on 35-vuotias Eve Duncan, joka rekonstruoi työkseen pääkalloja. Hän on alansa paras ja juuri siksi hänet pyydetään Louisianaan tutkimaan kirkkoon tuotu kallo. Eve kieltäytyy, mutta Jules Herbert haluaa hänet paikalle, vaikka se sitten vaatisi Even kasvattityttären surmaamista.

Mitä kaiken takana on? Miksi Eve joutuu sekoitetuksi outoon juttuun? Ja kuinka suuri vaara häntä itseään uhkaa?

Ehkä se hyvähaltija sittenkin on olemassa

… se vaan on ottanut useamman ihmisen muodon.

Ensinnäkin sain tiedon, että omat työni jatkuvat ensi viikolla. Voi, luoja, kuinka olen sitä odottanut! Kaikki välttämättömät ruokakulut minimoidulla budjetilla onnistunut tekemään, mutta onhan tossa pari laskua rästissä ja ne pitäisi saada hoidettua. Laskuhylly on keittiössä kahvinkeittimen vieressä nimenomaan sitä varten, että oma ote ei pääse niiden asioiden suhteen lipsumaan olemattomaksi. Tämän ”työttömyyden” aikana siihen on kuitenkin kerääntynyt taas paperia ja helpotuksen tunne on aivan älyttömän suuri, kun tietää, että taas pääsee senkin asian eteen jotain tekemään. Semmonen pieni toivonkipinä syttyi taas sydämeen :)

Päivällä funtsailin kaikkea viime aikojen tapahtumia ja tottakai se vetää fiilikset alas. Sillä ajattelinkin, että pakko vielä kirjoittaa ja avata enemmän viime päivien tapahtumia. Se, mitä kaukomummu on tehnyt, on tehnyt hallaa omille perhesuhteilleen. Käsittämättömän hienoa huomata se, kuinka Antin isä on välittänyt ja ymmärtänyt poikansa ja meidän perheen tilanteen tuon asian suhteen. Antti on aina heikkoina hetkinänsä puhunut siitä, kuinka on jäänyt isästään paitsi ja nyt näyttää siltä, että se asia olisi korjaantuumaan päin. Ainakin jotenkin. Ainakin siltä osin, että yhteys heidän välillään toimii ja kukaan ei sitä pysty enää heiltä terrorisoimaan.

Itse olen puhunut Antin isän ja hänen uuden puolisonsa kanssa näistä asioista, mitä nyt on tapahtunut. Niissä keskusteluissa on tullut ilmi, että Antin äiti on yrittänyt sumuttaa heitä ja monia muita lähtemään heti meille, koska ”Antti on nyt kuolemassa”. Lisäksi tämä ihminen on puhunut varmaan kaikille, joiden numero on kännyssä tallennettuna, että ”Antti joutuu nyt pyörätuoliin ja minulla ei ole varaa kustantaa pojan hoitoja”. Kaikki viestit, joissa yritetään vedota mun äidinvaistoihin: ”kyllä sinä äitinä varmaan ymmärrät, jos oma poikasi olisi keuhkosairas”, ”miten voit olla noin ajattelematon, että annat kuolevan ihmisen olla teillä? mitä, jos se olisi sinun oma poikasi?” , ”uhraisitko oikeasti oman lapsesi hengen siinä tilanteessä, mitä minä olen”. Ja noita viestejä siis tulee ja tulee.

Koko tilanne on ihan häränpylly. Olen tosi onnellinen, että Antti on löytänyt sen etäällä pidetyn ja haukutun isänsä nyt takaisin elämäänsä. Mutta sekin, että kaukomummu oli laittanut viestiä niin Antille kuin hänen veljelleenkin (veli ei edes liity tähän jupakkaan), että hän ja veli katkaisee kokonaan välit Anttiin, jos Antti ei noteeraa hänen viestejään. Antin veli ei itse ollut tietoinen siitä, että mummu oli tällaista ”uhkaillut”.

Jotenkin vaikea tilanne siinä mielessä, että koskaan ei tiedä, mitä se mummeli keksii. Vaikka nyt on lähipiiri on sopinut keskenään sen, että mihinkään soittoihin tai viesteihin ei vastata, niin mulla itsellä on se tunne, et jotain hallaa sataa meidänkin pesään. Mut on toikin oikeesti iha perseestä, et eläkeiän saavuttanu ihminen jätetään yksin. En vaan tiedä. Mutta vaikka kuinka hyvällä yrittäisi sitä ihmistä ajatella, niin munkaan hyvä tahto ei riitä siihen, että se pääsee yläkynteen kaikkien noiden valheiden levittämisen ja muiden mollaamisen jälkeen. Eikä ne mielenterveysongelmat riitä enää selitykseksi. Se ihminen on niin monen ihmisen elämän jo ehtinyt tuhoamaan ja kääntämään omaksi edukseen. Mun perhettä se ihminen ei tule viemään.

Ja jos joku joskus miettii elämän tarkoitusta... aletaanko kilpaa laskeen tunteja tai päätelmiä? :)

Missä on hyvähaltija, kun sitä tarvitsisi?

Viikonlopun jälkeen on ollut enemmän ja vähemmän koko ajan jonkinlainen ahdistuneisuuden olo. Aivan kuin olisi jäänyt jonkun kivimurikan alle, eikä jaksa nostaa sitä pois päältään. Vaikka nyt viikon sisään on tapahtunut yhtä ja toista negatiivista, niin jotenkin on sellainen tunne, että lisää on vielä tulossa. Pumppu hakkaa ja kuvottaa.

Hitto, kun olisi joku sellainen ihminen jakamassa tätä elämää, että saisi itsekin joskus vaan käpertyä omaan epätoivoonsa. Ilman, että viiden minuutin märehtimisen jälkeen huomaa keittiön lattialle ilmestyneen rikkinäisten kanamunien lätäkön. Juuh, nyt tuntuu siltä, että se peruspositiivari, joka yrittää aina kaikesta löytää ne hyvät puolet, on hukannu itsensä.

Varmaan kannattaa keskittyä enemmän muksuihin kuin itseensä. Arttu tuli syliini koneelle ja pelleili hauskoilla ilmeillä :) Taidankin kirjoittelun ja märehtimisen sijaan mennä leikkimään autoilla. Tai antaa Artun leikkiä ajelemalla pitkin mun jalkoja ja selkää, saa ”hieronnan” samalla. Ei se nyt ihan sitä hyvää haltijaa korvaa, mutta ompahan ainakin iloinen kääpiö seurana.

Kaukomummun "kampanjointi" uusiin sfääreihin

Mulla alkaa oikeesti kohta kihiseen näiden kaukomummun levittämien juttujen suhteen. Tämä ihminen oli eilen soittanut vaarille (isälleni) siitä, kuinka Antti on sairas ja selvästi kuoleman kielissä. Oli kuvaillut vielä, kuinka Antti oli häntä kyytinyt rautatieasemalle ja koko matkan raapinut itseään. Tämä on hänen mielestään merkki siitä, että Antti voi hetkellä millä hyvänsä vaipua tajuttomaksi (tästä syystä lastenkin vaarallista olla hänen kyydissään). Antilla oli tuolloin päällään ihan normaalit, paksut talvivaatteet, joten tuskin nyt ihan niin paljon on itseään kuitenkaan saanut raavittua niiden läpi.

Mummu oli selittänyt vaarille, kuinka on Tampereella soitellut useita lääkäreitä läpi ja kaikki ovat olleet sitä mieltä, että mummun kanta ja ”diagnoosit” ovat oikeita ja tilanne vaatisi niitä toimenpiteitä, mitä hän on ehdottanut. Oli myös kertoillut vaarille, kuinka Antti pienenä pidettiin yhdessä ihan tyhjässä huoneessa, missä ei ollut kuin yksi lakana. Ei mitään muuta. Ja kuinka poikaa oli tarvinnut iltaisin aina suihkutella viileällä vedellä märäksi, että tämä saisi nukkumaan. Siis, täh?!
Ei kai kukaan lapsi halua nukkua pelkällä lakanalla lattialla ja olla aina öisin märkä!!

Antti itse kiistää äitinsä puheet. Sekin jo tekee mummun väittämän mahdottomaksi, koska he asuivat silloin ahtaasti koko perhe kaksiossa. Mistä helvetistä hänen äitinsä olisi kaksiossa tempaissut jonkun steriilin huoneen, kun tila oli muutenkin kortilla? Ja näitä vastaavia juttuja oli kuulemma vaarille sönköttänyt yli tunnin ajan.

Sitäkin vaari ihmetteli, että miksi Antin äiti oli hänelle soittanut, kun he eivät oikeastaan tunne edes toisiaan. Artun synttäreillä nähneet muutaman kerran ja pari kertaa muuten meillä kyläillessään. Muutenkin tässä meillä ajatukset pyörii tulevissa hautajaisissa ja muorin huolehtimisessa. En ainakaan itse kaipaa enää yhtään ylimääräistä setvittävää asiaa tähän tilanteeseen.

Kävin taas alkuillasta muorille viemässä keittoa. Siellä se istui yksin keittiön pöydän vieressä ja nakersi kuivaa leipää. Lasissa vettä. Puhuttiin vaarin kanssa siitä jo aiemmin, että pitäisi alkaa pitämään vähän sitä silmällä ja käydä jollain syyllä tekemässä ”tarkistuksia”, ettei nyt masentuisi ja jättäisi kokonaan syömättä. Vaari siinä sitten keksi, että muorilla tarvisi ikkunat käydä pesemässä (hän ei enää itse pysty kurottelemaan terveytensä takia) ja se olisi hyvä syy poikkeilla siellä ainakin muutamaan otteeseen. Ehdotin sitä muorille tänää ja hän oli sitä mieltä, että lähempänä vappua olisi paremmat pesukelit. Nyt sitten tarvii laittaa muksut menemään välillä kortin peluuta sinne harrastamaan viemisten kanssa ennen kuin keksin jonkin muun ”ei niin läpinäkyvän keinon” poikkeilla siellä.

Sitruskonvehdit vielä ja sitten mietitään jotain muuta

Sitruskonvehdit vielä ja sitten mietitään jotain muuta

Vielä tämä ja sitten löffään silmieni ja ajatusteni kanssa. Pohjana tässä oli, et piti tehdä vaan näitä konvehteja ja noita marenkiötskyjä. Porukka on sellasia herkkuper***tä ja tästä ohjeesta sitä ylijäämätavaraa osittain tuli, tulkoon sekin nyt julki.

3dl       kiehuvaa vettä
1          sitruunan kuori
1          appelsiinin kuori
2rkl      liivatejauhetta
5dl       sokeria
0,5dl    appelsiinimehua (purista se kädessäs oleva aplari)

1. Laita puolet vedestä kiehumaan. Liota liivate purkin ohjeen mukaan.
2. Kiehuvaan veteen muut ainekset ja haudutetaan pienemmällä lämmöllä noin kymmenen minsaa.
3. Liivateliotus mukaan, kiehautetaan sekoitellen.
4. Halutessaan kuoren palat voi siivilöidä pois (itse jätän ne seokseen mukaan).
5. Paras on kaataa seos leivinpaperin päälle johonkin vuokaan ja antaa hyytyä jääkaapissa vuorokauden.
6. Kumotaan tomusokerilla päällystetylle leivinpaperille ja sivellään tomusokeria myös levyn päälle. Leikataan paloiksi ja sokrutetaan myös reunoilta.

Syy, miksi kuvia valmiista ja viimesen päälle sokeroidusta konvehdeista (enemmänkin marmelaadia) ei ole, on se, että puolet levystä hävis jo sokerointivaiheessa ja nekin kuvattavaksi leikatut palat siinä vaiheessa, kun hain lisää tomusokeria. Näin meillä: kaksi karkkipäivää yhden hinnalla :)

Ja nyt, kun olen kaikki eiliset ”taidonnäytteeni” jakanut, alan miettimään ihan niitä käytännönjärjestelyjä... Täti oli kuitenkin vähän päälle viisikymppinen. Muori (oma mummuni) ei jotenkin reagoi asiaan, ei varmaan käsitä tapahtunutta. Kävin muorilla tänään viemässä muka ruokaa. Ihan normaalia jauhelihaperunasosetta tein ja aattelin, että ei varmaan noteeraa sitä mitenkään tässä tilanteessa, vaikka yleensä jakaakin aina sanoa, että: ”kun sää tulet käymään, sulla on aina jotain hyvää mukana”. Omillaan vielä asuu ja yksin, eikä kukaan ole eilisen jälkeen ollut seurana.

Muori sai ruokavuuan käteensä, otti haarukan ja meni kammariin syömään (ei kehtaa syödä muiden nähden). Keittelin siinä odotellessa kahvia ja kuulin, kun kammarissa puhuttiin kissalle, että ”kuinka hyvää tämä on. Tätä et sinä saa.” Sitten menee hetki ja todetaan: ”tämä näkkileivän voittaa. Siihen alkaa jo kyllästymään.”

Jotenkin vaan semmonen olo, että ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vaarikin, joka on aina ollu kaikkien tuki, on nyt rikki.

Pilalle menneen marenkitaikinan hyväksikäyttö: Sitruskakkuja

8    valkuaisen pilalle mennyt marenkipohja (sokeria siis 5dl)
4    ylijäämäkeltuaista
n. 5dl    vehnäjauhoja
2 tl    leivinjauhetta
100g     rasvaa

Taikinan sekaan jotain, mikä muusta ruuanlaitosta tai leipomisesta on jäänyt ylitse. Tällä kertaa laitoin eilen tekemistäni appelsiinisitruunakonvehteista ylijääneitä sitruunan- ja appelsiinin palasia ja mehua.

Simppelisti kaikki muut aineet ”marenkitaikinan” sekaan. Leivinjauhe sekoitettuna vehnäjauhoihin. Sauvasekoitinta käytin tässäkin, jotta hedelmien palaset saa kunnolla tasaiseksi mössöksi. Paisto 175 asteessa noin tunti.

Tuosta setistä tuli taikinaa sen verran yli, että paistelin matalassa vuuassa lisäksi muksuille nallekakkuja ja tein vanhanajanvaniljakastikkeen herkkuhetken maksimoimiseksi. (Turha odottaa ohjetta. :D)

Marengin jämäkeltuaisista jalapenomunavoi

Kaikenkaikkiaan källäysten takia keltuaisia kertyi 18 kappaletta. Tein pannulla munakokkelin ja näin se sitten päätyi margariinirasiaan.

Pannulle:
14     keltuaista
n. 2dl    vettä
n. 50 g voita
suolaa, pippurirouhetta ja jalapenojauhoa maun mukaan (mun käyttämä jalapenojauhe oli poppareihin tarkotettua maustetta, eikä meillä muuten ole kulunut)

Paistellaan normi kokkeli kasaan ja sitten joukkoon noin 50 grammaan voita pehmiämään joukkoon. Sörsseli kippoon ja vaikka sauvasekottimella tasaiseksi massaksi. Jääkaapissa saa olla hyytymässä jonkin aikaa ennen käyttöä.

Sopii paahtoleivän päälle ihan bueno tai jollekin munariippuvaiselle.

Marenkiötököitä

Eilinen leipomispäivä meni plörinäksi alusta asti. Tätini on sairastanut pitkään ja eilinen tieto siitä, että tunnit olivat vähissä, vaati hiukan ylimääräistä tekemistä käsille ja aivoille lisätietoja odotellessa.

Marenkitaikinan jouduin tekemään pariin kertaan. Viimeksi olen tehnyt marenkeja varmaan kymmenen vuotta sitten, joten taidot oli vähän ruosteessa sen suhteen. Pari paketillista meni kanamunia kaikkiaan, kun ajattelin tehdä taikinan tuplana. Sitten homma vähän levisi käsiin, kun ylimääräisiä keltuaisia ja pilalle mennyttä taikinaa jäi yli. Kaikki tuli kuitenkin hyötykäyttöön ja laittelen nyt tekeleet muidenkin pällisteltäviksi. Ei musta kyllä mitään sokerileipuri tule :)



Marengin ohje

4     munan valkuaista
2,5dl    sokeria
karamellivärejä (itse käytin keltaista ja vihreää)
karkkeja koristeluun (lakua)

1. Vatkaa valkuaiset jäykäksi vaahdoksi. Käsivispilällä aikaa tähän meni n. 5 min.
2. Lisää sokeri vähitellen joukkoon ja jatka vaahdon vatkaamista kovemmaksi.
3. Jaa taikina niin moneen osaan kuin aiot käyttää eri värejä. Pursota ötökät pellille ja paista noin tunti 125 asteeessa. Anna jäähtyä ennen koristelua.
4. Itse kiinnitin lakusilmät ja -tuntosarvet sulatetulla sokerilla.

Puukosta selkään

Kaikki hekuma hyvistä väleistä kaukomummuun kosahti sitten totaalisesti siihen mahdottomuuteen, että koskaan ei ilmeisesti ole hyvä olla hyvissä tai vähemmän hyvissä väleissä ex:nsä vanhempiin edes lasten parasta ajatellen. Tästä lähin se todellakin tulee olemaan niin, että mitään välejä kyseiseen henkilöön ei aio pitää edes Artun takia.

Anssin ja Annin isä ei heihin pidä mitään yhteyttä, saati sitten sen puolen isovanhemmat. Siitä syystä aikoinani ajattelin, että Arttu ainakin tulisi tuntemaan omat isänsä puolen isovanhempansa. Tällä kaukomummulla on ollut mielenterveysongelmia jo siitä asti, kun reilut parikymmentä vuotta sitten erosi Antin isästä. Hoidoissa ja lääkityksellä mummu on siitä asti ollut enemmän tai vähemmän koko ajan, mutta on lääkäreiden mielestä pystynyt kuitenkin jatkamaan työtään lastenhoitajana.

Antti on syntynyt keskosena ja siitä syystä hänellä on normaalia aikuistaihmistä pienemmät keuhkot. Astma hänellä todettiin joskus ennen kouluikää. Hänellä on lääkitys noihin vaivoihin ja on tässäkin meillä ollessa pärjäillyt ihan normaalisti, vaikka perheessämme on kaksi kissaa ja koira. Tietenkin tupakointi on se kaikista pahoin mahdollinen astman kannalta.

Tänne muuttaessaan Antti tiesi, mikä meillä oli sen hetkinen lemmikkitilanne ja että asutaan vanhassa talossa, jossa joutuu pölyisiin hommiin esimerkiksi polttopuita tehdessä. Antin äidin kanssa otettiin jo siinä vaiheessa yhteen, koska hänen mielestään tänne muuttaminen olisi Antin itsemurha. Anoppi oli siinä vaiheessa elänyt pelkästään Antin kautta jo monta vuotta, oli yksinäinen eronsa jälkeen ja ”koheltajapoika” oli hyvä kohde purkaa pätemisentarvettaan.

Muuton jälkeen Antti on käynyt säännöllisesti terveystarkistuksissa ja kaikki tarpeellinen on tutkittu aina lääkerespojen uusimisien yhteydessä. Hänen sairautensa ei ole lääkäreiden mielestä mitenkään pahentunut tässä meillä asuessa. Antin äidin suhteen luulin jo, että nämä taistelut tämän asian suhteen olisivat ohitse, mutta sitten tuli sivaltavaa tekstiviestiä viime viikkoisen käynnin jälkeen oikeen urakalla. Hän on nyt sitä mieltä, että Antin pitäisi muuttaa hänen luokseen ja tekee mitä tahansa tuhotakseen mun ja Antin välit saadakseen tahtonsa läpi.

Antin äiti on levittänyt tähän mennessä perättömiä huhuja Antin terveydentilasta ja meidän kotielämästä pitkin kotikaupunkiaan ja ties mihin muualle. Asia selvisi, kun Antin isä soitti Antille ja kertoi, mitä oli puskaradion kautta kuullut. Hän sentään on suhteellisen tervejärkinen tyyppi nykyään uuden avokkinsa ansiosta. Itse tykkään heistä molemmista ja ovatkin melko satunnaisesti Artun elämässä mukana.

Mummu oli aloittanut jo tämän ”kamppanjointinsa” tutuilleen jo ennen kuin siitä meille ilmoitti. Tulee puhelua ja tekstiviestiä solkenaan siitä, miten Antin olisi niin paljon parempi asua hänen kanssaan. Eipä raukka ole tainnut tajuta sitä, että tämä meidän nykyinen asuinjärjestely on tehty ihan hänen lastenlastaan ajatellen ja häneltä on salattu muutenkin kaikki Antin ongelmat pitämällä tietty välimatka häneen. Alunperinkin Antti lähti Tampereelta pakoon äitinsä holhoavaisuutta, eikä todellakaan ole valmis aloittamaan koko rumbaa uudelleen. Hänen äitinsä mielenterveysongelmat ovat sekoittaneet pakkaa aina aika ajoin, joten tämä nyt ei ollut varsinainen ylläri, mutta ei sitä kukaan tässä vaiheessa enää odottanut.

Itse olen nyt valintani tehnyt: Arttu ei tule enää olemaan tekemisissä mummunsa kanssa ja meidän kotiin se ihminen ei ole enää tervetullut. Antti ja Antin isä on ihan samaa mieltä. Jos yksi ihminen on noin huomionkipeä, että valheitaan levittämällä yrittää tuhota poikansa suhteen omaan lapseensa, niin ihmettelen syvästi, miten noin kiero ja manipuloiva henkilö on voinut toimia työssään lasten kanssa. Pelkkää teatteria ollut sekin ”olen maailman parhain tarhatäti”, ”olen maailman parhain perhepäivähoitaja” ja ”olen maailman parhain mummu”.

Ikinä en omaa lastani jättäisi ilman valvontaa tuollaisen henkilön hoitoon. Ilmeisesti Antin veli on tämän tajunnut jo aiemmin, koska hänen lapsensa eivät saa olla mummullaan hoidossa ja mummu puolestaan on haukkunut Antin veljeä niin kauan kuin muistan. Sama kuvio toistuu siis taas. Harmi, että tällä kertaa siinä on myös mun lapsi pelinappulana. Mutta mummu voi sitten  iltaisin nukkumaan mennessään miettiä ihan itsekseen niitä syitä, miksi hänellä ei ole enää perhettä, miksi kaikki hylkää ja miksi elämä on niin yksinäistä. Itse menen nukkumaan levollisin mielin. Oon ainakin yrittänyt tosissani.

Kirja vuodessa vai miten se meni?

Muutama flunssapäivä ennen pääsiäistä kului puikkojen ja kirjan kanssa relatessa. Ikinä en ole ollut mikään paikallaan makaava ihminen, niin olihan sitä sitten keksittävä viihdykettä käsille ja aivoille.

Keräsin jämä lankakeriä ja kävin kirjahyllyn läpi. Yleensä olen saanut Artun mummulta jonkun kirjan joululahjaksi ja siitä oli hyvä aloittaa. Kouluaikoina luin hyllytolkulla kirjoja, mutta viime vuosina se on ollut ehkä se kirja tai pari vuodessa.

Hämeen-Anttilan tuotantoa en aikaisemmin ole lukenut, mutta nyt tuli korkattua senkin kirjailijan neitsyys. ”Sokkopeli” oli hyvinkin viihdyttävä kirja. Juoni pohjautuu paljolti kaikkeen mytologiseen ja rajatiedolliseen, mutta lukijan kannalta ei vaikuta se, tietääkö lukija itse paljon niistä asioista. Tarina etenee mielenkiintoisesti ja roikuinkin tuossa kirjassa lähes yhtäsoittoa koko ajan. Aika hyvin pelkillä kuumeen lämmittelemillä lihaksilla :)

Ainoa miinus, joka lukumotivaatiota välillä laski oli se, että paikoitellen kaikki esimerkiksi huonetilojen ja asioiden kuvailu oli liian yksityiskohtaista ja tarpeetonta juonen tai lukutunnelman kannalta. Ehdottomasti tällaisten pitkien pyhien luettavaa sellaisille, joilla vähänkin on mielenkiintoa arvoitusten ja ongelmien ratkaisemiseen. Varsinaisesti juoni ei ollut jännittävä, mutta riittävän mukaansatempaava ja aivonystyröitä hierova kuitenkin.

Loppuratkaisusta en aio kommentoida mitään, koska se on jokaisen lukijan oma tunne tulkita tarina, kun viimeinen sivu on mennyt ohi silmien.

Eilen löysin toisen Artun mummulta saadun kirjan ja aloitin sen lukemisen. Tämä päivä on kuitenkin mennyt sairasajan takia kotitöiden kirimisessä ja kirjaa ehdin avaamaan vain pikaisesti ruokaillessa. Mutta hyvältä vaikuttaa ja siitä ehkä lisää vielä jossain vaiheessa. (Jos ehdin lukemaan. Töistäkin tuli loppuviikolla tietoa, että hommien pitäisi täysipäiväisesti jatkua viimeistään toukokuun alussa :) Jee!)

Sokkopeli
Virpi Hämeen-Anttila
Otava
s. 527

Takakansiteksti
”Kun Kai Rautio tapaa ensirakkautensa Pauliinan, vuosien takaiset tunteet leimahtavat pintaan. Uusi alku saa kuitenkin synkän lopun. Kai ei usko Pauliinan kuolemaa onnettomuudeksi. Ei ainakaan sitten, kun Pauliinan laukusta löytyy tarotkortteja, joihin raapustetut viestit viittaavat heidän kouluaikaiseen salaseuraansa. Kun Kai alkaa etsiä käsiinsä vanhoja ystäviään, nuoruuden roolileikit heräävät uudelleen eloon.”