Sitruskonvehdit vielä ja sitten mietitään jotain muuta

Sitruskonvehdit vielä ja sitten mietitään jotain muuta

Vielä tämä ja sitten löffään silmieni ja ajatusteni kanssa. Pohjana tässä oli, et piti tehdä vaan näitä konvehteja ja noita marenkiötskyjä. Porukka on sellasia herkkuper***tä ja tästä ohjeesta sitä ylijäämätavaraa osittain tuli, tulkoon sekin nyt julki.

3dl       kiehuvaa vettä
1          sitruunan kuori
1          appelsiinin kuori
2rkl      liivatejauhetta
5dl       sokeria
0,5dl    appelsiinimehua (purista se kädessäs oleva aplari)

1. Laita puolet vedestä kiehumaan. Liota liivate purkin ohjeen mukaan.
2. Kiehuvaan veteen muut ainekset ja haudutetaan pienemmällä lämmöllä noin kymmenen minsaa.
3. Liivateliotus mukaan, kiehautetaan sekoitellen.
4. Halutessaan kuoren palat voi siivilöidä pois (itse jätän ne seokseen mukaan).
5. Paras on kaataa seos leivinpaperin päälle johonkin vuokaan ja antaa hyytyä jääkaapissa vuorokauden.
6. Kumotaan tomusokerilla päällystetylle leivinpaperille ja sivellään tomusokeria myös levyn päälle. Leikataan paloiksi ja sokrutetaan myös reunoilta.

Syy, miksi kuvia valmiista ja viimesen päälle sokeroidusta konvehdeista (enemmänkin marmelaadia) ei ole, on se, että puolet levystä hävis jo sokerointivaiheessa ja nekin kuvattavaksi leikatut palat siinä vaiheessa, kun hain lisää tomusokeria. Näin meillä: kaksi karkkipäivää yhden hinnalla :)

Ja nyt, kun olen kaikki eiliset ”taidonnäytteeni” jakanut, alan miettimään ihan niitä käytännönjärjestelyjä... Täti oli kuitenkin vähän päälle viisikymppinen. Muori (oma mummuni) ei jotenkin reagoi asiaan, ei varmaan käsitä tapahtunutta. Kävin muorilla tänään viemässä muka ruokaa. Ihan normaalia jauhelihaperunasosetta tein ja aattelin, että ei varmaan noteeraa sitä mitenkään tässä tilanteessa, vaikka yleensä jakaakin aina sanoa, että: ”kun sää tulet käymään, sulla on aina jotain hyvää mukana”. Omillaan vielä asuu ja yksin, eikä kukaan ole eilisen jälkeen ollut seurana.

Muori sai ruokavuuan käteensä, otti haarukan ja meni kammariin syömään (ei kehtaa syödä muiden nähden). Keittelin siinä odotellessa kahvia ja kuulin, kun kammarissa puhuttiin kissalle, että ”kuinka hyvää tämä on. Tätä et sinä saa.” Sitten menee hetki ja todetaan: ”tämä näkkileivän voittaa. Siihen alkaa jo kyllästymään.”

Jotenkin vaan semmonen olo, että ei tiedä, mitä pitäisi tehdä. Vaarikin, joka on aina ollu kaikkien tuki, on nyt rikki.