Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste arvostelu. Näytä kaikki tekstit

maanantai 1. heinäkuuta 2013

Tappavan kuuluisa



Ben Elton
Tappavan kuuluisa
s. 440
WSOY

 
Tarina perustuu BB -tyyliseen tositelevisio-ohjelmaan, jossa kilpailijat joutuvat viettämään aikaa ulkomaailmasta eristettynä studiossa. En ole koskaan Big Brotheria seurannut, joten sen puolesta en osaa vertailla kirjan tekstiä tv-versioon.

Coleridge yrittää selvittää murhaa, joka on tapahtunut muutama viikko siitä, kun talon asukkaat ovat joutuneet eristyksiin. Tutkinta tapahtuu niin studiotiloja läpikäymällä kuin ohjelman nauhoitustenkin perusteella. Kuulustelujen osuus on niin minimaallista, että niiden perusteella ei oikein lukija voi murhaajan jäljille päästä. Sivujuonia seuraamalla tulee tarinassa tietty kohta, jonka hoksaamalla voi saada oikeasta johtolangasta kiinni ja ”paljastaa syyllinen” ennen kuin ehtii kirjan viimeisille sivuille.

Tekstin luettavuus on hyvää ja sujuvaa. Vääriä johtolankoja on viljelty runsaasti, joten aivojen käyttö lukiessa on suotavaa. Oikeilla johtopäätöksillä loppuratkaisu ei kuitenkaan ole kovin yllättävä.


 
Takakannen teksti

Kymmenen kilpailijaa. Kolmekymmentä kameraa. Neljäkymmentä mikrofonia.

Se on todellisuustelevision arkea. Mutta tämä ei ole: Yksi murha. Lisää tulossa.

Ylikomisario Coleridge ei ole verilöylystä yllättynyt. Hän on 55-vuotias vanhan koulukunnan poliisi, joka viettää aikansa Shakespearen näytelmiä esittävässä harrastelijateatterissa. Hän olisi itse valmis päästämään päiviltä jokaisen näistä omahyväisistä, sivistymättömistä ja barbaarisen tyhmistä kokopäivänarsisteista, joiden tyhjäpäisyyttä televisio syytää hänen niskaansa.

Yhtä asiaa Coleridge ei kuitenkaan ymmärrä. Kuinka kukaan voi tehdä murhan suljetussa studiossa ja suorassa lähetyksessä, kymmenien kameroiden ja miljoonien silmien edessä? Ja tehdä sen jäämättä kiinni?


Radico Colour Me Organic luomu kasviväri

lauantai 15. kesäkuuta 2013

Kunnes vihasi asettuu


   
   
   
   
   
   
   


 Åsa Larsson
Kunnes vihasi asettuu
s. 282
Otava

Kunnes vihasi asettuu on nopeasti etenevä ja täyteläinen tarina. Tapahtumat sijoittuvat pieneen kylään Ruotsin Lappiin. Kylän vakituiset asukkaat ovat jo elämänsä ehtoopuolelle ehtineitä vanhuksia ja siksi nuorten katoaminen herättää suurta huomiota kyläläisten keskuudessa.

Kun Wilman ja Simonin katoaminen paljastuu murhaksi ja Mellan ja Martinsson alkavat selvittää tapahtumien kulkua, liittyy tarinaan paljon historiallista tietoa Ruotsin ja Saksan yhteistyöstä 1940-luvun alusta. Sota-ajan tietoutta ei kuitenkaan ole tuupattu tarinan täytteeksi liiaksi vaan juurikin sen verran, että kirjan juoni nivoutuu lukijan päässä ymmärrettäväksi kokonaisuudeksi.

Vaikka murhien selvittäminen onkin tutkijoiden päätarkoitus, niin se ei ole tärkein arvoitus, mikä tarinassa piilee. Murhat selviävät ei niin kovinkaan yllättävällä tavalla, mutta mielenkiintoisin vaihe alkaa lukemisen siinä vaiheessa, kun omassa päässään on pyöritellyt motiivihahmotelmaa ja se osoittautuukin olevan suhteellisen lähellä oikeaa loppuratkaisua.


Takakannen teksti
Silloin oli yhdeksäs lokakuuta. Ilma oli kylmä. Taivas hyvin sininen. Sellainen päivä tekisi mieli kaataa lasiin ja juoda. Meillä ei ollut aavistustakaan siitä että kuolisimme. Että minä huutaisin suu täynnä vettä. Että meillä olisi enää viisi tuntia jäljellä.

Huhtikuun puolivälissä Tornionjoesta löytyy nuoren tytön ruumis. Isoisoäitinsä luona asunut Wilma ja hänen poikaystävänsä Simon ovat olleet kadoksissa jo kuukausia. Ruumiinavauksessa selviää, että Wilman ruumista on siirretty.

Kiirunan poliisit alkavat rikoskomisario Anna-Maria Mellan ja syyttäjä Rebecka Martinssonin kysellä kylillä nuorten liikkeistä. Epäilyjä herättävät erityisesti uhmakaat Krekulan veljekset, joiden Anna-Maria vaistoaa sekaantuneen katoamiseen.

Pienessä kyläyhteisössä äärimmäisetkin keinot otetaan käyttöön, jotta menneisyyden salaisuudet säilyisivät salaisuuksina.


tiistai 16. huhtikuuta 2013

Viimeinen tili



Kaverin suosittelema Lönn pääsi lukulistalle (mulla oikeasti sellasta ole, kunhan yritin kirjaston tädin edessä päteä) ensimmäisellä aikuisille suunnatulla kirjallaan. Luokittelisin tämän kirjan sarjaan ”ei sovi vessalukemiseksi”. Toisin sanoen, ota kirja käteen ja hyvä asento, unohda kaikki muu ja keskity.

Tarina kertoo Jyväskylän rikospoliisin toiminnasta ja pyrkimyksestä turvata pankkilakon vuoksi tapahtuja suurien rahasumminen liikkumista pankkien ja yritysten välillä. Lakosta aiheutunut ylimääräinen työ poliiseille syö resursseja normaalista rikostutkinnasta ja tilanne tiukkenee edelleen, kun presidentti ilmoittaa Jyväskylän vierailustaan.

Pääosassa oleva rikoskonstaapeli Flink on yksinhuoltajaisä, jonka on vaikea edes tyttärensä seurassa saada ajatuksiaan pois työjutuista. Paineet ovat kovat saada juttujen tutkintaa eteenpäin ja samalla saada miesvoima riittämään ylimääräisiin poliisia vaativiin tilanteisiin. Lisäpaineita tuo Flinkin vanha koulukaveri, Peltonen, johon Flink törmää vahingossa vuosien erossa olon jälkeen. Peltosen paljastukset voisivat olla kohtalokkaita Flinkin uran suhteen.

Juoni pelkän takakansitekstin luettuaan ei kuulosta kovin houkuttelevalta. Tekstin alku kuitenkin koukuttaa hyvin. Ei liikaa mitään rikosteknistä näpertämistä vaan ihmissuhteisiin ja -luonteisiin perustuvaa kerrontaa. Pieniä vinkkejä tarinan edetessä tulee selvästi esiin siitä, mihin lopputulokseen lopulta päädytään. Tarkalle lukijalle loppuratkaisu ei siis tule kovin yllättävänä, mutta kuitenkin tarpeeksi lähellä koko tarinan päättymistä.




sunnuntai 14. huhtikuuta 2013

Kuopattu totuus




Lukasin tuon kirjan jo reilu viikko sitten, mutta enpä ole aiemmin saanut kyhättyä siitä tekstiä aikaiseksi. Nyt pitää hyödyntää Artun harvinaisiksi käyneet päiväunet ja palauttaa juoni mieleen.

Päätarina liittyy Eve Duncanin työhön rekonstruoida pääkallo, jonka uskotaan kuuluneen murhatulle poliitikolle. Sivutarinoina kerrotaan niin päätarinan taustalla häärivän salaseuran vaikutuksista tilanteiden kehkeytymiseen kuin Herbertin tekemien rikosten tutkijoiden toimintaa.

Kirjan alku on ehkä hieman töksähtävä, mutta toiminta alkaa heti ja jatkuu kiitettävän kattavasti koko lukemisen ajan. Romantiikan takia tätä kirjaa ei kannata avata, sillä Even ja hänen miesystävänsä suhde ajetaan jo alussa umpikujaan ja säilyy siinä tilassa taustalla aina viime sivuille asti.

Tarinaan liittyy paljon henkilöitä ja tapahtumia, joita lukiessaan yrittää koko ajan ennakoida loppuratkaisua. Vaikka rikolliset henkilöt tuleekin selkeästi esiin pahiksina, niin loppuratkaisua on silti aika yllättävä. Oma käsitykseni muodostui jossain vaiheessa lukiessa sellaiseksi, että pääsyyllinen tapahtumiin olisikin joku tarinassa ilmiselvästi koko ajan hyvien puolella oleva henkilö. Tapahtumat ja paljastukset kuitenkin etenivät siihen tahtiin, että koskaan ei voinut olla yhdestäkään henkilöstä täysin varma. Johansen on pystynyt kehittelemään juonen, joka säilyttää oveluutensa loppuratkaisuun saakka.



Kuopattu totuus
Iris Johansen
WSOY
s. 285

Takakansiteksti
Yhden aikaan lokakuisena yönä Louisianassa Etienne ja Jules Herbert kuljettavat ruumista. He lähestyvät veneellä rantaa, jossa kohoaa vanha kirkko. Veljekset ovat palkanneet neljä miestä avukseen. Kun ruumis on saatu kirkkoon, Jules ampuu veljensä. Sen jälkeen hän räjäyttää veneen, jolla apurit ovat lähteneet.

”Kuopattu totuus” tekee heti alussa selväksi, että tarina, jonka se kertoo, on mustista mustin. Viritys on tarkka ja uteliaisuutta herättävä. Sekä hyytävän kylmä.

Romaanin varsinainen päähenkilö on 35-vuotias Eve Duncan, joka rekonstruoi työkseen pääkalloja. Hän on alansa paras ja juuri siksi hänet pyydetään Louisianaan tutkimaan kirkkoon tuotu kallo. Eve kieltäytyy, mutta Jules Herbert haluaa hänet paikalle, vaikka se sitten vaatisi Even kasvattityttären surmaamista.

Mitä kaiken takana on? Miksi Eve joutuu sekoitetuksi outoon juttuun? Ja kuinka suuri vaara häntä itseään uhkaa?