… se vaan on ottanut useamman ihmisen muodon.
Ensinnäkin sain tiedon, että omat työni jatkuvat ensi viikolla. Voi, luoja, kuinka olen sitä odottanut! Kaikki välttämättömät ruokakulut minimoidulla budjetilla onnistunut tekemään, mutta onhan tossa pari laskua rästissä ja ne pitäisi saada hoidettua. Laskuhylly on keittiössä kahvinkeittimen vieressä nimenomaan sitä varten, että oma ote ei pääse niiden asioiden suhteen lipsumaan olemattomaksi. Tämän ”työttömyyden” aikana siihen on kuitenkin kerääntynyt taas paperia ja helpotuksen tunne on aivan älyttömän suuri, kun tietää, että taas pääsee senkin asian eteen jotain tekemään. Semmonen pieni toivonkipinä syttyi taas sydämeen :)
Päivällä funtsailin kaikkea viime aikojen tapahtumia ja tottakai se vetää fiilikset alas. Sillä ajattelinkin, että pakko vielä kirjoittaa ja avata enemmän viime päivien tapahtumia. Se, mitä kaukomummu on tehnyt, on tehnyt hallaa omille perhesuhteilleen. Käsittämättömän hienoa huomata se, kuinka Antin isä on välittänyt ja ymmärtänyt poikansa ja meidän perheen tilanteen tuon asian suhteen. Antti on aina heikkoina hetkinänsä puhunut siitä, kuinka on jäänyt isästään paitsi ja nyt näyttää siltä, että se asia olisi korjaantuumaan päin. Ainakin jotenkin. Ainakin siltä osin, että yhteys heidän välillään toimii ja kukaan ei sitä pysty enää heiltä terrorisoimaan.
Itse olen puhunut Antin isän ja hänen uuden puolisonsa kanssa näistä asioista, mitä nyt on tapahtunut. Niissä keskusteluissa on tullut ilmi, että Antin äiti on yrittänyt sumuttaa heitä ja monia muita lähtemään heti meille, koska ”Antti on nyt kuolemassa”. Lisäksi tämä ihminen on puhunut varmaan kaikille, joiden numero on kännyssä tallennettuna, että ”Antti joutuu nyt pyörätuoliin ja minulla ei ole varaa kustantaa pojan hoitoja”. Kaikki viestit, joissa yritetään vedota mun äidinvaistoihin: ”kyllä sinä äitinä varmaan ymmärrät, jos oma poikasi olisi keuhkosairas”, ”miten voit olla noin ajattelematon, että annat kuolevan ihmisen olla teillä? mitä, jos se olisi sinun oma poikasi?” , ”uhraisitko oikeasti oman lapsesi hengen siinä tilanteessä, mitä minä olen”. Ja noita viestejä siis tulee ja tulee.
Koko tilanne on ihan häränpylly. Olen tosi onnellinen, että Antti on löytänyt sen etäällä pidetyn ja haukutun isänsä nyt takaisin elämäänsä. Mutta sekin, että kaukomummu oli laittanut viestiä niin Antille kuin hänen veljelleenkin (veli ei edes liity tähän jupakkaan), että hän ja veli katkaisee kokonaan välit Anttiin, jos Antti ei noteeraa hänen viestejään. Antin veli ei itse ollut tietoinen siitä, että mummu oli tällaista ”uhkaillut”.
Jotenkin vaikea tilanne siinä mielessä, että koskaan ei tiedä, mitä se mummeli keksii. Vaikka nyt on lähipiiri on sopinut keskenään sen, että mihinkään soittoihin tai viesteihin ei vastata, niin mulla itsellä on se tunne, et jotain hallaa sataa meidänkin pesään. Mut on toikin oikeesti iha perseestä, et eläkeiän saavuttanu ihminen jätetään yksin. En vaan tiedä. Mutta vaikka kuinka hyvällä yrittäisi sitä ihmistä ajatella, niin munkaan hyvä tahto ei riitä siihen, että se pääsee yläkynteen kaikkien noiden valheiden levittämisen ja muiden mollaamisen jälkeen. Eikä ne mielenterveysongelmat riitä enää selitykseksi. Se ihminen on niin monen ihmisen elämän jo ehtinyt tuhoamaan ja kääntämään omaksi edukseen. Mun perhettä se ihminen ei tule viemään.
Ja jos joku joskus miettii elämän tarkoitusta... aletaanko kilpaa laskeen tunteja tai päätelmiä? :)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti