Pitkä tauko on ollut kirjoittamisessa. Välillä tuntuu, että asiat alkavat ratkeamaan ja tunnelin päässä näkyisi valoa. Sitten, kun erehtyy pikkaisenkin huokaisemaan helpotuksesta, niin tulee taas muistutus siitä, miten on turha kuvitella jostain paremmasta.
Kirjoitustauko johtuu siitä, että meillä ei ole viikkoon ollut sähköjä kotona. Koska Antti ei ole postiaan avannut viime syksyn jälkeen, niin niitä maksamattomia sähkölaskujakin alkoi löytyä sen jälkeen, kun sähköt jo olivat menneet poikki. Rästilaskuja on niin isolla summalla, että en millään pysty niitä kerralla maksamaan. Käskin viime maanantaina Antin soittamaan sähköyhtiöihin ja vaikka pistää sopimuksensa poikki, jotta saisin tehtyä uudet sopimukset omiin nimiini. Eipä hän ole saanut aikaiseksi, vaikka joka päivä on kotona ollut nyt saikkuaikana.
Töideni suhteen tilanne on hiukan hankala, koska netti ei toimi meillä kotona. Ostin mokkulan kannettavaani, jota pääsen latailemaan vanhempien luona käydessäni. Tosin tässä koneessani on niin huono akku, että ei toimi ilman laturia tuntia kauempaa.
Antilla oli alkuviikosta aika psykologille (nyt toisen kerran) ja diagnoosina oli vaikea masennus. Jotain mieliala-/nukahtamislääkkeitä hän sai ja uusi aika on taas ensi viikolla. Onhan se hyvä, että tilanne alkaa ratketa hänen osaltaan ja saa apua ongelmiinsa. Niistä lääkkeiden sivuvaikutuksista vaan on ollut aika paljon tälläkin viikolla lehdissä ja ainakin Antin käytös muuttuu aggressiivisempaan suuntaan, kun hän lääkkeen on ottanut.
En halua mitätöidä tai aliarvioida masennuksen vaikutusta hänen elämäänsä tai meidän muiden perheenjäsenten elämää koskettaen. Jotenkin vaan viime aikoina on tuntunut siltä, että olisi yksi lapsi lisää huollettavana ja kivireki perässä vedettävänä. Pienintäkään apua esimerkiksi kotitöiden suhteen on Antilta turha odottaa vaan pikemminkin päinvastoin. Toissapäivänä olin saanut lattiat mopattua, eivätkä ne olleet vielä ehtineet kuivua. Antti tuli kengillä sisälle ja kuraiset kengänjäljet kulki koko huushollin läpi. Todella kivan näköistä valkoisilla lattioilla… Vaikka sitä masennusta nyt ”poteekin”, niin estääkö se muka ajattelemasta muita ihmisiä tai antamasta arvoa muiden teoille.
Voi olla rumasti sanottu (enkä tätä ääneen sanoisikaan), mutta ei masentunut henkilö voi upota vaan pelkkään välinpitämättömyyteen muita kohtaan. On minullakin oma elämä, enkä halua käyttää sitä kokonaisuudessaan toisen aikuisen ihmisen asioiden selvittelyyn ja jälkien korjaamiseen. Mutta tietenkään Antiltakaan ei tällä hetkellä voi ”vaatia” mitään, edes sitä, että hän joskus kysyisi: ”Mitä sulle kuuluu?”
