Loppu alkaa olla käsillä

Sairaala-asioita ollaan puljattu tässä parisen viikkoa taas. Sukulainen alkaa olemaan viimeisillään, tuskat on kovat. Syöpä on levinnyt todella aggressiivisesti edelleen ja tultiin siihen tulokseen jo aiemmin lääkärin suosituksesta, että enää lievitetään kipuja. Tuntuu vaan, että annostukset eivät ole riittävät ja yhtään tuskatonta hetkeä hänellä ei ole.

Isälle menetys tulee olemaan kova. Jo toinen läheinen menee syövän mukana alle kahden vuoden kuluessa.

Sukulaisella on todennäköisesti taas siirto toiseen hoitopaikkaan edessä tämän viikon aikana. Vierailuiden suhteen se tietenkin on surkeampi juttu, kun ei joka päivä pääse katsomaan. Olen miettinyt sitäkin, että lapsien kannalta ei varmaan ole hyvä enää heitä ottaa mukaan. Toisaalta he ovat nähneet samassa tilanteessa olevia ihmisiä aiemminkin, niin ei ehkä sen puoleen olisi järkytys. Mietintää ja juttelua toki vaatisi, niinkuin aiemminkin.

Itse olen henkisesti valmistautunut tilanteeseen jo kauan sitten. Suurin huoli tässä jutussa nyt on isän puolesta, joka on aina tottunut olemaan se suvun tukipilari papan kuoleman jälkeen. Samoin kuin meidän perheessäkin, hän on periaatteessa ollut se, joka sanoo viimeisen sanan.

Meillä oli niin pitkään tulehtuneet välit, että vasta nyt muutaman vuoden sisään välit ovat alkaneet korjaantua ja lämmetä. Molemmat ollaan sellaisia viimeiseen asti jääräpäitä, vaikea myöntää olevansa väärässä, eikä koskaan tulisi mieleenkään luovuttaa jossain asiassa vaan mennään läpi harmaan kiven syteen taikka saveen. Hän taistelee leijonan voimalla, itse pusken kuin härkäpää. Siinä sitten kolisee hampaat ja sarvet välillä aika rankasti yhteen.

Vasta viimeisen vuoden sisään meilläkin on isän kanssa löytynyt sellainen yhteys, että voidaan olla puskematta toistemme päälle yrittämällä olla toista parempi (tiedän tappioni, mutta ihan periaatteesta pitää välillä vääntää :) )ja löydetty semmoinen pehmoinenlinja kanssaelää perheiden päähenkilöinä samassa suvussa.

Meillä on sekä äidin että isän puolen suvuissa ollut aika vahvasti aina tietynlainen ”suvun vanhin”, johon turvaudutaan ja joka aina ottaa asiakseen hoitaa suvun asioita. Muistan jo aika pienestä, kuinka asia tehtiin itsellenikin selväksi. Tehtiin myös selväksi se, että se risti on joskus myös mun kannettava. Koskaan en sitä varmaan nuorempana tajunnut.

Mutta uskon siihen, että kaikki mitä tapahtuu, tapahtuu siksi, että sillä elämä valmistaa ja vahvistaa henkilöä ottamaan vastaan ne tulevatkin vastoinkäymiset siinä vaiheessa, kun vahvaksi luultu muuttuu heikoksi. Kun on tarpeeksi vahvistunut omien vastoinkäymisiensä vuoksi, on kasvattanut henkisen pääoman tukea hädän hetkellä niitä, joilta se vahvuus on jo imetty loppuun.