Ukkospäivä – Aktiivista niin taivaalla kuin maassa

Aamulla oli hyvän sään takia tarkoitus jatkaa eilistä puu-urakointia. Tulin kuitenkin tarkistaneeksi säätiedot iltapäivälle ja ukkostahan niissä luvattiin. Suunnitelma B siis käytäntöön.

Koska pankkitunnukset loppuivat keskiviikkona, oli lähdettävä keskustassa käymään automaatilla. Ei ollut palkka tilillä vieläkään. Viimeksi palkka tuli samana päivänä tilille, kun ilmoitin myöhästymisestä. Nyt tarkistin sen aamupäivällä, joten tarvitsee varmaan sunnuntaina vielä varmuuden vuoksi kävellä katsomaan automaatilta, jos vaikka olisi maksettu myöhemmin tänään.

Jos sunnuntaina ei rahoja ole tullut, niin sitten laitan viestiä pomolle, että otan yhteyttä liittoon. Kerran olen palkkaturvan kautta joutunut saataviani hakemaan, mutta tuskin siihen tällä kertaa tarvitsee mennä (eri työpaikka silloin). Kuitenkin sen verran tunnettu firma kyseessä, että luulen pelkän liitolla uhkeilemisen tehoavan. Maksakoon palkan sitten maanantain aikana tai asia menee eteenpäin. Nyt viikonlopun maitotäydennysten jälkeen oon sitten ihan täysin peeaa ja puhelinlaskukin pitäisi ensi viikolla maksaa.

Keskusta käynnin jälkeen puolilta päivin tuli Annin kaveri taas meille. Silja oli meillä eilenkin ja illalla sai yhdeksän aikaan alkaa hätistelemaan tyttöä kotiin päin. Olisi halunnut jäädä yökylään, eikä meinannut ymmärtää, kun sanottiin, että ei käy nyt. Viime kesästä (Silja oli meillä melkein päivittäin aamusta iltaan) ja eilisestä viisastuneena, tälle päivälle oltiin sovittu vain parin tunnin kaverikäynti, mutta sekin venyi iltaan asti ilman, että kotoa tyttöä kaipailtiin kertaakaan.

Päivällä käytiin uimassa koko porukalla. Antti oli lasten kanssa rannalla, kun itse ongin sen ajan. Pari tuntia ehdittiin olemaan ennen kuin alkoi ukkostaa ja vettä sataa kaatamalla. Tultiin sitten meille ja laitoin ruuat tarjolle, kasvisrisottoa ja eilen illalla leivottua leipää. Ei kelvannut Siljalle niin kuin ei mikään ruoka, jota hänelle olen aikaisemmilla vierailuilla tarjonnut. Mikään juoma ei kelvannut, olisi pitänyt olla limpparia. Vettä kävi välillä juomassa hanasta.

Ukonilman ollessa rajuimmillaan Siljan olisi ollut pakko päästä pihalle. Eihän sinne tietenkään voinut kukaan mennä, kun salamoitsi ja tuli peukalonpään kokoisia rakeita vaakatasossa jumalattomina ryöppyinä. Sisällä ollessa tyttö oli koko ajan joko mun kimpussa roikkumassa käsivarressa tai Artun leikkejä häiritsemässä. Tyyli oli se, että käydään tuuppasemassa tai mottasemassa pikkupoikaa ja kun poika puolustautuu, tullaan kantelemaan. Sama toistui aina, kun silmä vältti. Annin kanssa Silja ei suostunut leikkimään yläkerran lastenhuoneessa, mitään peliä hänen ei kiinnostanut pelata alakerrassa. Suu kävi koko ajan ja vauhtia riitti.

Iltaa kohden aloin toden teolla väsymään siihen älyttömään huomionhakuisuuteen ja jatkuvaan säpinän aiheuttamiseen. Viimeinen niitti oli se, kun tyttö lähti säntäilemään mun kameran kanssa. Tottakai, kamera tippui lattialle. Nyt siitä on zoomi jumissa ja näyttö rikki. Siinä paljon taas kannata ajatella kituuttamista pienellä ruokabudjetilla, kun tietää kamerankin olevan nyt ostoslistalla. (Antilla pitäisi jossain muuttokamoissaan olla joku vanha kamera. Täytyy ainakin väliaikaisesti ottaa se käyttöön, jos se sattuisi toimimaan.Toivottavasti se löytyy. En kestä elämää ilman kameraa.)

Sateen loputtua sanoin Siljalle, että hänen pitäisi lähteä kotiin. Tyttö oli asiasta erimieltä, koska kello ei kuulemma ollut vielä tarpeeksi paljon. Pienen jumppiväännön ja selitysten jälkeen sanoin tytöille, että Anni voi lähteä saattamaan Siljan, mutta nyt on lähdettävä. Ikinä en ole ketään lasten kaveria joutunut ”heittämään pihalle”.

Tietenkin lasta pitäisi ymmärtää ja antaa sitä huomiota, jos lapsi ei sitä kotona saa, mutta toisten pompottelua en heidän omassa kotonaan siedä. Kun meillä ei omat lapsetkaan pomota vanhempiaan, ei sitä todellakaan tee myöskään vieraat lapset. Ja jos kotoa ei anneta mitään kotiintuloaikoja tai haluta ilmoituksia, missä tyttö menee, niin ei voi mitään.

Ymmärtäähän sen, että kun on ainoa lapsi, eikä oikein muita kavereita kuin Anni, niin väkisinkin on meillä aika usein. Ei se kuitenkaan tarkoita sitä, että alkaisin rajatonta päivähoitoa ja ateriointia tarjota jollekin, jonka vanhempia en edes tunne. Silja on pari vuotta Annia nuorempi, joten en ole vanhempia koulujuttujen puitteissakaan nähnyt. (Käsittääkseni kuitenkin tyttö asuu äitinsä ja isäpuolensa kanssa.) Tästä syystä en myöskään vanhemmille ilmoittanut kameran rikkoutumisesta. Olisi tuntunut hölmöltä mennä tuntemattomien ihmisten oven taakse, että: ”Hei, teidän tyttö on huseerannu meillä tässä viime aikoina aika paljon ja tänään nyt sitten sattui tällainen vahinko. Mitenkäs asia hoidetaan?” Villiveikkaus, että kameran korvaaminen olisi kiinnostanut tasan yhtä paljon kuin se, missä lapsi milloinkin on menossa.