Olo on kuin elämäntapamarttyyrilla

 

Viime torstain mökkireissulta tarttui viikunapuun taimien lisäksi mukaan kukkivan koivun taimikin. Tarkemmin en tiedä, mistä lajikkeesta on kyse, mutta kuulemma tekee valkoisia kukkia. Viikunan laitoin puutarhan puolelle nurmialueelle ja koivun istutun terassin viereen, kivipengerryksen loppupäähän.

Nurtsin leikkuun aloittelin perjantaina. Piti mukamas nopeasti tempaista se siistiksi juhannusta vasten, mutta pääsin jatkamaan vasta eilen. Tänään taas satanut ja homma seisoo. Kaikki sisähommatkin on jäänyt omalle vastuulleni turhan paljon viime aikoina. Tuntuu, että vaikka kuinka urakoisia paikkoja siistimmiksi, niin aina on parin tunnin päästä jotain jossain levällään.

Pyysin Anttia keräämään Artun lelut ennen kuin imuroisin, niin mitä tapahtui? Antti haki muovipussin ja keräsi kaikki levällään olevat tavarat samaan kassiin ja kävi kippaamassa Artun sänkyyn. Lelukorit olisivat olleet metrin päässä. Siinä olikin sitten hänen tämän päivän urakkansa. Pleikkari on ollut taas kovassa käytössä, vaikka muut ovat touhunneet siivouksen parissa. (Muksut siivosivat huoneitaan.)

Antille siivoaminen yleensäkin tarkoittaa sitä, että jos esimerkiksi pitäisi joku hylly järjestää ja pyyhkiä pölyistä, niin tunkee vaan tavarat toiseen hyllyyn, keittiönpöydälle tai sängyn alle. Pölyjähän ei tietenkään tarvitse pyyhkiä, koska tyhjä hylly on siisti hylly.

Yhtenä päivänä Antti kävi jääkaapilla ja tipautti sieltä marinadikipon. Tottakai sitä öljyistä tahmaa oli ensinnäkin jääkaapin ja pakastimen reunuksissa, tiivisteissä, seinässä, lattialla ja valui koiranruokasäkin allekin. Ei pienintäkään ajatusta ollut hänellä siivota jälkiään. Ei kuulemma tarvitse, kun hän ei ollut kippoa jääkaappiin laittanut. Pihvejä olikin sitten heti kärkkymässä grillistä kuitenkin.

Tuntuu, että kaikki aika menee siivoamiseen ja samojen asioiden tuhraamiseen päivästä toiseen. Kuitenkin pitäisi ehtiä tehdä paljon muutakin. Ulkovaraston katto vuotaa ja se pitäisi korjata ennen kuin vesi valuu varastossa olevien tavaroiden päälle. Varastoa pitäisi päästä tyhjentämään, koska siellä on niin paljon ylimääräistä kamaa. Saunan katon purueristeet pitäisi päästä kaivamaan läpi ja tarkistamaan vintin kunto muutenkin.

Semmoisia perusjuttuja kodin kunnossapidon suhteen olisi tekemättä useitakin. Remppahommiin olisi jonkin verran tarvikkeita hankittuna, kunhan vain olisi aikaa niitäkin tuunailla edes pienissä määrin eteenpäin. Antti ei kovin aktiivisesti ole koskaan osallistunut mihinkään, mikä vaatii pitkäjänteisyyttä ja jonkinlaisia kädentaitoja. Eikä se niin haittaakaan, kun itse olen tekevä ihminen. (Testattu: ei auta nalkutus, eikä nalkuttamatta jättäminen.) Se kuitenkin haittaa, että kuvittelee olevansa jollain omalla lomalla jatkuvasti, eikä edes siisteysjuttuja tarvitse hoitaa. Miksi sitä vessanpönttöä ei voi pestä sen jälkeen, kun sinne on ripulisen suolipomminsa käynyt ampumassa??

Kotilaiskat ja ahkerat

Linkki alkuperäiseen juttuun tästä.
Pakko tarttua ylläolevan jutun aiheeseen, koska hiukan ”huvitti” nuo kotitöiden tuntimäärät naisen ja miehen suhteen jaettuna. Sinällään varmaan ajankohtainen artikkeli moneenkin talouteen, mutta tuli tästä mieleen Antin suhteemme alkuaikojen huumassa tehdyt lupaukset. Tiivistettynä kyseiset lupaukset sisälsi sen, että hän osallistuu vähintäänkin yhtä paljon kotitöihin kuin minä. Alku sujuikin melko mallikkaasti, vaikka molemmat olivat vuorotöissä. Tietenkin päävastuun lapsista kannoin silloin itse, omia kun ovat, mutta koti- ja remppahommissa opastin Antin alkuun. (Alkujaan ei osannut edes ruuvimeisselijä käyttää, mikä rempattavassa talossa kuitenkin on aika tarpeellinen taito.)

Koska kaikki sujui suhteellisen hyvin, niin Antti alkoi puhumaan yhteisen lapsen hankkimisesta. Ajattelin, että hyvä isähän hänestä tulee sen perusteella, mitä oli ollut vanhempien lasten kanssa ja aikaisemmin on ollut myös päiväkodeissa ja henkilökohtaisena avustajana kehitysvammaiselle lapselle.

Vuoden verran siinä meni ennen kuin aloin odottamaan Arttua. Plussaus tapahtui huhtikuussa 2010 ja laskettuaika tuli joulukuulle. Kevät ja kesähän on suhteellisen helppoa aikaa vanhemmassakin talossa, kun ei tarvitse erikseen puita kantaa ja aamusta iltaan lämmittää. Puutarha- ja remonttihommat on itselle aina ollut sitä arjen herkkua, mitä tykkään tehdä. Näissä asioissa en siis paljon apuja kaipaillut (tietysti painavat multasäkit ym erikseen, kun silloinen työ rasitti selkää muutenkin). Kuitenkin syksyn tullen, kun piti lämmmityspuita tehdä talven varalle ja kun varsinainen lämmityskausi alkoi, kaikki muuttui. Tai kaikki muuttui jo silloin, kun Antti jäi elokuussa kesälomalle. Kysyin häneltä, että tekisikö talveksi puita valmiiksi, niin ei tarvitse sitten syksyllä sateessa pilkkoa. Vastaus oli: ”lomalla en tee muuta kuin lomailen”.

Saunan lämmityspuut kesänkin aikana kuitenkin oli tehtävä ja niitä ”ihan kuntoilun vuoksi” sahailin ja pilkoin. Saipahan pihaakin siistimmäksi kaikesta puusälästä. Totuus kuitenkin iski aika karuna sitten, kun alkoi syksyn varsinainen lämmityskausi syksyllä sisätiloissakin. Kannoin puita lihalaatikoilla sisälle ja hoidin lämmityksen itsekseni aina, kun en ollut töissä. Lisänä loppuraskaudessa oli lumityöt. Neuvolassa viikolla 32 ollessa, terkkari sanoi, että kaikki on alapäässä nyt siinä kunnossa, että vauva voi syntyä koska tahansa. Mitään ylimääräistä ei saisi hötkyillä.

Selän takia jäin syksyllä pois töistä, mutta sen kummemmin en terkkarin kommentteja ajatellut, koska lämmitys oli kuitenkin hoidettava. Vaikka sitten ilman puidenkantoapua. Silloin, kun selkä ei antanut kantamista anteeksi, niin pyysin isompia lapsia tuomaan puita sisälle. He kuskasivat puut pulkilla liiteristä eteiseen. Ilman heidän apuaan en olisi pärjännyt raskauden viimeisiä aikoja.

Kun synnytys alkoi, en edes tajunnut sitä synnytykseksi. Selkä oli siinä vaiheessa ollut muutaman kuukauden tauotta kipeä ja ajattelin vihlaisujen johtuvan vain siitä. Jälkikäteen ajatellen, niitä supistuksiahan oli ollut koko syksyn. En vain tajunnut, kun edellisestä synnytyksestä kuitenkin oli melkein kymmenen vuotta. Poika syntyi alle kahden tunnin päästä siitä, kun tajusin, mistä oli kyse. Kolme minuuttia sen jälkeen, kun pääsin sairaalan ovista sisään. (Jälkikäteen ajateltua varmaan kivat katseltavat synnäriosaston käytävällä istuvilla miehillä. :D )



Tää juttu nyt pomppas aiheesta viidenteen näköjään :) Piti kirjoittaa noihin kotitöiden jakoon liittyvistä asioista ihan näin pelkän tämän päivän perusteella. Nopea yhteenveto siis tämän päivän tapahtumista ja tuosta kuvasarjasta, minkä otin, kun Voicen artikkelin olin lukenut.

Jutun luettuani pikkasen aikaa pyörittelin silmiäni. Pidän summittaista ”kirjanpitoa” kaikkien perheenjäsenten tekemistä kotitöistä vihkoon. Isommat lapset saa käyttörahansa sen mukaan, mitä ovat tehneet. Itse hyödynnän listaa lähinnä siinä vaiheessa, kun olen kipeänä ja käskytän jotain tekemään jotain. Vihko on jo pidemmän aikaa puhunut aika karua kieltä. Ei enää riitä toi ”keskimäärin 71 tuntia viikossa”, jos otetaan kaikki ihan normaalit kotityöt mukaan laskuihin meidän huushollissa.

Tuon kuvasarjan otin päivällä ennen ruuan laiton aloittamista. Eilen illalla putsasin hellan päälliset leivän paistamisen jälkeen. Tänään tein ruuan puuhellalla ja siirsin kasarin sähköhellalle, kun siitä on helpompi lastenkin ottaa ruokansa. Ensimmäinen ruuan hakija oli Antti ja sen jälkeen on otettu pari jälkimmäistä kuvaa. Vaikka meillä menisi pelkästään jo normaaleihin kotihommiin useampi kymmenen tuntia viikossa, niin ärsyttävintä on se, että aikuisen ihmisen jälkiä joutuu siivoamaan. En todellakaan aio odotella ”sitä päivää”, jolloin Antti lunastaisi taas lupauksensa johonkin kotiin liittyvässä asiassa. On se nyt jo niin nähty.