Säätöä, säätöä, säätöä

 
  

Luulin, että kaikki oli jo niin valmiina hautajaisia varten pientä hienosäätöä lukuunottamatta. Ei!

Omat ja muksujen vaatteet olin katsonut jo valmiiksi ja tehnyt tarvittavat hankinnat. Antti oli sanonut, että hoitaa oman vaatetuksensa ja luotin siihen. Nyt sitten illalla hän esitteli naisten valkoisen paitulin pystykauluksella. Ei hyvänen aika! ”Mihin sää sen mun hommaaman mustan krakan ajattelin sijottaa?”

Siis oikeesti! Antti on saanut sen paidan äidiltänsä. Tietty ihan kivoja lahjoja kirppisjututkin, mutta kun nyt oikeesti oli kyseessä naisten (isojen tyttöjen kokoa oleva) paita ja sen huomaa idioottikin leikkauksista! Ja sillä vielä pitäs mennä ihmistenilmoille...

Sitten kengät. Antilla on mustat juhlakengät. Etsin ne varastosta ja laitoin valmiiksi kiillotuksineen niin kuin kaikkien muidenkin kengät. Ihan vaan sillä, että ei jäisi viime tippaan, kun hän ei niitä vielä tähän mennessä ollut varastosta etsinyt. Siinäpä olisi taas aamulla sevetty paikkoja ja huudeltu, että ”tuu sää ettii”.

Paitaongelma onneksi ratkesi sillä, että soitin äidille ja kysyin, jos hänellä oisi isän tai veljen kauluspaitoja jemmassa. Ensimmäinen pikkuveljeni on sen verran isokokoinen, että hänen vaatteensa mahtuvat Antille. Tosin pituusero on aika huima, että sen puoleen... hyvästit istuvuudelle.

Sitten toinen juttu, mitä puljasin tässä: kukkavikon muistosanat. Olin kirjottanut kaikki tekstit jo aiemmin muka ”hyvinä”. Nyt, kun piti omakin kortti kirjottaa, niin ei ne aiemmat tekstit vaan tuntuneet hyviltä. Väänsin ja käänsin, mut sain jotain aikaiseksi. Olen runoillu viimeksi silloin, kun Väinämöinen oli kuumaa kamaa. (Lyriikat onnistuu, jos kukaan radiota kuuntelee.)

Isä on ollut aina vahva näissä jutuissa, mutta nyt ei voi luottaa siihenkään vahvuuteen. Pelkään huomista. Jos isä murtuu, niin sitten se on menoa mullakin... Itse saatan hautaan viimeisen isovanhempani, mutta isälle se ”potilas” oli äiti.