Ensimmäinen ja viimeinen, huonoimmat lukemani kirjat

Paha, paha moka mennä kirjastoon kauhealla kiireellä ja nopeasti napata pari lupaavalta tuntuvaa kirjaa lainaan. Ensin luin tuon ”Noitapussista kurkistaa kuolema”. Sitä lukiessa tuli tunne, että olisi valmis vaikka kirjan kädestä järsimään irti. Periaatehan on siis se, että alotettua kirjaa ei lopeteta kesken vaan vaikka väkisin silmitellään sinne viimeiselle sivulle. 

 

Heleena Lönnroth

Noitapussista kurkistaa kuolema

s. 209

Kustannus-Mäkelä Oy

Takakansiteksti

Pahuuden ilmapiiri myrkyttää Johannan elämän uudella kotipaikkakunnalla. Terhakka toimittaja ei tiedä, uskoako noitien ja selvännäkijöiden mahtiin Pohjanmaan kirkonkylässä, jossa moni kantaa synkkiä salaisuuksia tunnossaan. Liikkeellä on murhaaja, joka pian vaanii jo toista uhria.

Heleena Lönnroth on kirjoittanut esikoisteoksen, johon dekkarinystävien kannattaa tutustua. Kiehtova henkilögalleria, osuva ympäristökuvaus ja verevä kieli tekevät kirjasta nautittavan lukuelämyksen, jota maustaa hykerryttävän ironinen huumori.

”Heleena Lönnroth on kirjoittanut esikoisteoksen, johon dekkarinystävien kannattaa tutustua. Kiehtova henkilögalleria, osuva ympäristökuvaus ja verevä kieli tekevät kirjasta nautittavan lukuelämyksen, jota maustaa hykerryttävän ironinen huumori.”

1. Siinä mielessä kannattaa tutustua, että tietää sen jälkeen, mikä on oikeasti huonotasoista tekstiä
2. Kiehtova henkilögalleria tarkoittaa miljoonaa erilaista pikkutarkasti kuvailtua henkilöa aina posteljoonista kunnanjohtajaan, vaikka eivät edes mitenkään olennaisesti liity tarinaan.
3. Osuva ympäristökuvaus, joka olisi pikemminkin sopinut värikuvina johonkin sisustuskirjaan. Joka ikistä ryijyn reunusta ei tarvitse sivutolkulla kuvailla.
4. Verevä kieli tulee siinä vaiheessa lukijalle, kun tuskissaan yrittää selvitä viimeiselle sivulle ja hammasta purren saa kieleensäkin haavan. Jos joku nauttii siitä, niin on ihan oma asiansa.
5. Hykerryttävän ironinen huumori: ei vaan yksinkertaisesti osunut silmään, että missä kohdassa tekstiä sitä olisi ollut. Jää arvoitukseksi, koska missään nimessä en aio kirjaa uudelleen lukea.

Siinäpä ne tärkeimmät tulivatkin, mutta pari sataa sivua tätä ”dekkaria” on aivan tyhjään jorinaan tuhlattua aikaa. Lönnroth kirjoittaa huonosti. Kirjoitus on sekoitus stadin slangisanastoa sekoitettua useisiin muihin murteisiin, jota nämä ”kiehtovat” henkilöt käyttävät. Tekstissä ei aukea se, että mikä siinä on pääpointti, koska juoni se ei ainakaan ole. Juoni kulkee jossain siellä taustalla ja pääasia on ilmeisesti ollut, että kirjailija on vaan vetänyt päästään tekstiä tyyliin ”pakko julkaista jotain”.

Sattumoisin, kun kirjastosta kävin noi kirjat nappaamasta, niin mukaan jäi saman kirjailijan toinenkin kirja, ”Murhaaja tulee netistä”. Ensin meinasin jättää sen kokonaan lukematta, mutta yhtenä yönä tuli pyörittyä sängyssä ihan turhaan unta odottamassa ja ajattelin tutkia, onko sekin surkea toisto esikoisteoksesta. En pettynyt odotuksiini.

Heleena Lönnroth

Murhaaja tulee netistä

s. 160

Kustannus-Mäkelä Oy

Takakansiteksti

Elina on kyllästynyt yksinhuoltajan rahahuoliin ja ryhtyy etsimään internetistä sopivaa varakasta ja turvallista miestä. Myös Tatu-poika toivoo miestä taloon, ja Elina deittailee netissä milloin Punahilkkana, milloin Viileänä valtiattarena. Elina saa karvaasti huomata, että tosiasiat ja valheet sekoittuvat nettiviesteissä vaarallisella tavalla.

Elinan serkku, toimittaja Johanna Saure on ennenkin joutunut selvittämään vakavia rikoksia ja hänen apuaan tarvitaan taas.

Yksinäisten ihmisten lohduton kaipuu toisenlaiseen elämään saa tässä Heleena Lönnrothin kuudennessa jännitysromaanissa odottamattomia, jopa karmaisevia seurauksia. Kirjailija paljastaa itsekkyyden ja piittaamattomuuden seuraukset ja kuvaa taitavasti, miten ihmiset nykyään tuntevat itsensä yhä turvattomammiksi.

 

Tekstin sisältöä voisi verrata siihen, että tarkistaa teini-ikäisten kirjoitelmia. Jotkut kirjoitussäännöt ovat hallussa, mutta sisällöstä huomaa, että ajatus ei ole ihan ollut mukana kirjoittamisessa. Suhteellisen luettavaa tekstiä, mutta edelleenkin se juoni puuttui kokonaan. Se, mikä erityisesti kiinnitti huomiota oli se, että asiavirheitä oli paljon. Esimerkiksi näin, että henkilön vaatetus on kuvailtu tietynlaiseksi ja sivu myöhemmin sama tilanne kerrotaan uudelleen, mutta henkilön vaatetus kuvaillaan ihan erilaiseksi. Näitä virheitä oli paljon.

Tuota jälkimmäistä kirjaa en olisi todellakaan jaksanut lukea loppuun, jos en olisi huomannut jo melko alussa tekstin epäloogisuutta. Lukeminen olikin lähinnä sitä, että etsin niitä mokia. Eipä päässyt pitkästymään unen puutteessa. Lönnrothin kirjoittamia kirjoja en aio enää lukea. Yhden varauksen tämän kirjailijan suhteen kuitenkin otan. Jos joskus vielä joudun/pääsen opetusalan töihin, niin aion sopivassa tilanteessa käyttää hänen teoksiaan esimerkkeinä huonosta kirjoittamisesta.