Kakkosluokan kansalainen

Nyt ei ymmärrys riitä siihen, että miten joku oikeasti voi olla niin täynnä itseänsä. Tänään on oikeastaan ollut ensimmäinen ilta/yö, kun Antin kanssa puhuimme viime viikonlopusta ja siitä, miten se vaikutti perheeseen. Tosin se keskustelu kesti noin kaksi minuuttia, kun Antti otti hatkat telkkarin ääreen. Tähän asti hän on viikonlopusta jaksanut jauhaa loputtomiin, mitä kaikkea kavereiden kanssa on tullut tehtyä. Eli ne tasan kolme samaa tarinaa, mitkä hän muistaa ja puhuu kerta toisensa perään uudelleen, uudelleen, uudelleen…

Tällä viikolla tässä on tapahtunut lasten kanssa vaikka mitä ja omien työpäivieni jälkeen olisi ollut muutama hassu-asiakas-juttu kerrottavana (nimettömänä tietenkin). Eipä ole Anttia kiinnostanut. Artulla oli puolitoistavuotisneuvola ja viimeinkin siirtyi kymppikerhoon painon suhteen. Jostakin voi tuntua mitättömältä jutulta, mutta meillä se on aika hienoa. Painon nousu hänellä on ollut niin nihkeää, että tätä olen odottanut : ) Tosin neuvolassakaan painon hidasta nousua ei ole ihmetelty, koska terkkari on nähnyt pojan taipumuksen olla koko ajan menossa.

Isompien lasten isä lähti heidän ollessaan ihan pieniä, eikä ole yhteyttä pitänyt. Omat vanhempani sopivat lasten isän vanhempien kanssa tapaamiset kerran vuodessa lasten isän vanhempien kotiin. Tapaamiset on viimeisen kymmenen vuotta ollut sitä, että lasten isä käy paikalla näyttäytymässä ja muun aikaa isäni yrittää virittää keskustelua lasten ja heidän isovanhempiensa välille.

Olen jo aikaisemmin sanonut vanhemmilleni, että ei toisen suvun osapuolia voi väkisin pakottaa olemaan tekemisissä lasten kanssa. Ilmeisesti tämä tuli selväksi isällenikin tämän viikon käynnin jälkeen, koska hän sanoi, että turha taitaa olla enää sinne mennä. Kymmenen vuoden aikana lasten isä ei ole ollut minuun tai lapsiinsa mitenkään yhteydessä. Hän olisi saanut osoitteen ja puhelinnumerot tietoonsa vanhempieni kautta. Nyt ilmeisesti tämä ”isänsä pitää tutustua lapsiinsa” –asenne on vihdoin lopahtanut myös vanhemmillani. Ovatpahan ehkä avanneet silmänsä todellisuudelle.

Se parin minuutin keskustelu Antin kanssa aiemmin illalla viikonloppuun liittyen meni suurin piirtein niin, että hän itse otti taas reissunsa puheeksi. Kysyin häneltä, että miten hän voi olla niin itsekäs, että unohtaa perheensä koko viikonlopuksi ja pettää lupauksensa minulle. Vastaus liittyi mummun ja lasten suunnittelemaan Korkeasaaren reissuun eli miten voin päästää lapseni mummun kustantamalle kesälomaretkelle, kun Antti itse ei pääse mukaan. (Äitini on luvannut maksaa lasten bussimatkat ja sisäänpääsyliput.) Siis, mitä! Meinasin oikeasti revetä!

Antti vertaa lasten muutaman kympin eläintarhapäivää, mistä ei meille itselle edes aiheudu kuluja siihen, että on vetänyt viinaa ja kerännyt piikkiä useammalla sadalla eurolla yhden viikonlopun aikana. Aikuinen ihminen vetää herneet nenään lasten huviretkestä ja siitä, että itsellä ei ole rahaa lähteä lapsia retkelle viemään. Jotenkin tuntuu taas, että tasan ei käy järjen lahjat.

Yleensä saatan sanoa sanan tai pari, jos oikein ottaa kuuppaan, mutta toi rinnastus ryyppäämisen ja lasten eläintarhareissun suhteen meni niin yli ymmärryksen heittämällä, että ei pysty… Ei oikeasti pysty sanomaan mitään. En edes ymmärrä koko juttua. Ja siis vikahan ei ollut kuulossani, kyllä se nyt on vaan siinä ymmärryksessä. Voi, taivas!

Ja muksut muuten pääsee sinne eläintarhaan, vaikka joutuisin perskarvani polttamaan tukahduttaakseni tuon yhden mölinät. Ne mölyt muutenkin on ihan yhden tekeviä. Ei kukaan kunnioita ihmistä, joka ei osaa kunnioittaa ja huomioida muita.